Sisar Rosa by Charles Dickens #Reissued by Mark Antony Raines

mennos Englannin kielestä.

Helsingissä, Suomalaisen KirjIMMÄINEN LUKU.

"Hyvin, herra Guillaume; mitä uutta muutoin tänä iltana?"
"Ei mitään, tietääkseni, herra Justin, paitsi tuo neiti Rosan huomenna tapahtuva naiminen".
"Hyvin kiitollinen, kunnioitettava vanha ystäväni, niin hauskasta ja odottamattomasta vastauksesta minun kysymykseeni. Siihen katsoen että minä olen herra Danville'n palvelija, hänen, joka näyttelee tuota tärkeätä sulhasen osaa siinä pikku hääkomediassa, jota tarkoitatte, luulen voivani vakuuttaa teille, ilman loukkaamatta, että uutisenne on, mikäli se minuun koskee, mitä vanhinta laatua. Ottakaa nuuskaa hyppysellinen, herra Guillaume, ja suokaa minulle anteeksi, jos ilmoitan teille kysymykseni tarkoittaneen yleisiä uutisia, eikä niiden kahden perheen yksityisiä asioita, joiden taloudellisia etuja meidän on kunnia edistää".
"Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte semmoisella puheenparrella kuin 'edistää taloudellisia etuja', herra Austin. Minä olen palvelijana herra Louis Trudaine'lla, joka asuu tässä sisarensa, neiti Rosan, kanssa. Te olette palvelijana herra Danville'lla, jonka oiva äiti on saanut aikaan naimisliiton hänen ja nuoren emäntäni välillä. Koska molemmat olemme palvelijoita, ovat hauskimmat uutiset, mitkä meitä voi viehättää, ne, jotka koskevat isäntiemme onnea. Minulla ei ole mitään tekemistä yleisten asiain kanssa; ja ollen vanhan opin miehiä, pidän minä omien asioiden hoitamista pää-asiana elämässä. Jos meidän kotoiset, perheelliset asiamme eivät teitä huvita, niin sallikaa minun lausua mielipahani siitä ja toivottaa teille hyvin hauskaa iltaa".
"Suokaa anteeksi, hyvä herra, vaan minä en anna vähintäkään arvoa tuolle vanhalle opille, enkä voi kärsiä ihmisiä, jotka pitävät ainoastaan omista asioistaan. Kuitenkin minä, samoin kuin te, lausun mielipahani ja toivotan hauskaa iltaa; ja toivon löytäväni teidät korjaantuneena mielenlaadun, puvun, käytöksen ja ulkonäön suhteen, ensi kerran kun saan kunnian teitä tavata. Hyvästi, herra Guillaume, ja eläköön vähäpätöisyys!"
Tämä kahdenpuhe tapahtui kauniina kesä-iltana vuonna seitsemäntoista sataa kahdeksankymmentä yhdeksän, muutaman pienen rakennuksen edustalla Seinen joen rannalla, noin peninkulman päässä Rouen'in kaupungista. Toinen puhuja oli laiha, vanha, karmea ja rähjäpukuinen; toinen oli lihava, nuori, pöyhkiäkäytöksinen, sekä puettu sen aikakauden mitä loistavimpaan palvelijanpukuun. Todellisen keikariuden viimeiset päivät olivat lähestymässä koko sivistyneessä maailmassa; ja herra Justin oli, omalla tavallaan, pukunsa täydellisyyden suhteen elävä kuva tämän aikakauden hälvenevästä loistosta.
Vanhan palvelijan mentyä, seisoi hän muutaman hetken sangen ylpeällä katseella tarkastellen sitä pikku taloa, jonka edustalla keskustelu oli tapahtunut. Akkunoista päättäen se ei voinut sisältää enemmän kuin kuusi tahi kahdeksan huonetta kaikkiansa. Ei ollut tallia eikä ulkohuoneita, vaan oli sen sijaan rakennuksen toiseen päähän liitetty säilyhuone ja toiseen päähän matala, pitkä, kirjaviksi maalatuista laudoista tehty huone. Yksi tämän huoneen akkunoista oli jätetty ilman peitotta, ja tästä saattoi katsella huoneen sisään, jossa näkyi, jonkunlaisen ison kyökkipöydän päällä, kummallisen värisiä nesteillä täytettyjä pulloja, oudon-muotoisia kuparisia ja muunmetallisia tarvekaluja, sekä iso keitin-uuni ja muita esineitä, jotka kaikki selvään osoittivat huonetta käytettävän kemialliseksi työhuoneeksi.
"No jonkinlaisia, kun tuo morsiamemme velikin huvitteleiksen tuonlaisessa paikassa keittäen rohto-aineita kastikepannuissa", mutisi herra Justin, kurkistaen huoneesen. "Olen vähimmin arkatunteinen mies koko maailmassa; vaan se minun täytyy tunnustaa, etten tahtoisi meidän joutuvan yhteyteen naimisen kautta apteekkaritaidon harrastajan kanssa. Uh! Minä tunnen hajun saunan läpi".
Näin sanoen herra Justin käänsi inholla selkänsä laboratoriolle ja läksi astumaan joen varrella oleville kallioille päin.
Tultuansa ulos taloon kuuluvasta puutarhasta, astui hän viehättävää mäkeä ylös polvittelevaa polkua myöten. Päästyänsä korkeimmalle kohdalle, Seinen joen koko avara maisema kauniine viheriöine saarineen, raitarannikkoineen, kiitävine venheineen ja rantamajoineen siellä täällä, avautui hänen eteensä. Lännen puolella, jossa tasankomaa näkyi kaukaisempien joki-äyräitten takana, hehkui koko maisema laskeutuvan auringon ruskossa. Idän puolella pitkät varjot ja tummeamman valoiset välipaikat, karehtivassa vedenpinnassa värähtelevä kultaloisto, ja liikkumaton punainen tuliloisto majojen akkunoista, jotka heijastivat niihin sattuvia auringon säteitä, viettelivät silmää kauemmas ja kauemmas katsomaan, pitkin Seinen kierroksia, kunnes sitä viimein pysähytti Rouen'in tornit ja huiput ja laaja rakennusten ryhmä, sekä niiden takana perä-alana kohoavat metsäiset vuoret. Kaunis katsella kaikin aloin, oli tämä maisema melkein ylenluonnollisesti ihana nyt ilta-auringon loistossa. Ei mitkään sen viehätykset kuitenkaan vaikuttaneet mitään palvelijaan; hän seisoi haukotellen, kädet lakkarissa, oikealle tahi vasemmalle katsomatta, vaan tuijottaen suoraan eteensä pientä kalliossa olevaa koverrusta kohti, jonka takana jyrkkäys vähitellen alkoi. Tähän oli istuinpenkki asetettu, ja kolme henkilöä — vanha rouva, herrasmies ja nuori neitonen — istui siinä, katsellen auringon laskua ja siis selin herra Justin'iin. Lähellä heitä seisoi kaksi herrasmiestä, myös katsellen jokea ja kaukaista maisemaa. Nämä viisi henkeä vetivät yksinomaisesti puoleensa palvelijan huomaavaisuuden, niinkuin ei muita esineitä olisi ollut hänen ympärillään.
"Siinä ne vielä ovat", puhui hän itsekseen nurkumielisenä. "Rouva Danville samalla paikalla istuimella; minun isäntäni, sulhaismies, velvollisuuttaan noudattaen hänen vieressään; neiti Rosa, morsian, kainosti taas hänen vieressään; herra Trudaine, tuo apteekkitaidon harrastaja ja morsiamen veli, hellämielisenä häntä lähinnä; ja herra Lomaque, tuo meidän kummallinen talonvoutimme, virallisesti koko seuran jatkona. Siinä ne vielä todellakin kaikki ovat, käsittämättömällä tavalla kuluttaen aikaansa, äänettöminä katsellen tyhjää! Niin", jatkoi herra Justin, väsyneen tapaan nostaen silmänsä ja katsoen pikaisesti, ensin jokea ylös, Rouen'iin päin, sitten jokea alas, laskeutuvaa aurinkoa kohti; "niin, rutto heidät vieköön, ovat katselleet tyhjää, todellista, pelkkää tyhjyyttä, kaiken tämän ajan".
Taas alkoi herra Justin'ia haukottaa; ja, palattuansa puutarhaan, hän istuutui muutamaan lehtimajaan ja rupesi siinä malttavaisella mielellä nukkumatin kanssa kauppaa hieromaan.
Jos palvelija olisi astunut lähemmäksi niitä henkilöitä, joita hän oli kaukaa tarkastellut, ja jos hänellä olisi ollut hienompi tarkkaamisvoima, olisi hän tuskin voinut olla huomaamatta huomispäivän morsiamen ja sulhasen sekä heidän kummallakin puolella olevien seuralaistensa, siis kaikkien, olevan, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, jonkunlaisen salaisen ahdistuksen vaikutuksen alaisina, joka teki teeskennellyksi heidän keskustelunsa, heidän liikkeensä, ja vieläpä mielenilmauksetkin heidän kasvoissaan. Rouva Danville — hyvännäköinen, koreasti puettu vanha nainen, kirkkailla silmillä ja epäluuloisuutta tietävällä käytöstavalla — näytti sangen levolliselta ja onnelliselta niinkauan kuin hänen huomionsa oli poikaansa kiinnittynyt. Vaan kun hän kääntyi hänestä morsiameen, ilmautui levottomuus heti hänen kasvoihinsa — levottomuus, joka muuttui tyytymättömyydeksi ja vieläpä inhoksikin, milloin hän vaan katsoi neiti Trudaine'n veljeen. Samoin hänen poikansa, joka oli pelkkää hymyä ja onnellisuutta puhellessaan tulevan vaimonsa kanssa, muuttui nähtävästi käytöksensä ja katseensa suhteen, aivan niinkuin hänen äitinsäkin muuttui, milloin vaan herra Trudaine'n läsnäolo erityisesti veri hänen huomiotaan puoleensa. Vouti taas — tuo hiljainen, kuiva, laiha Lomaque, nöyrällä käytöksellään ja punareunaisilla silmillään — ei koskaan katsahtanut isäntänsä lankoon, ilman heti kääntymättä levottomasti taas toisaanne katsomaan, ja seisoi muulloin miettiväisenä, kaivaen reikää nurmikkoon pitkällä teräväpäisellä kävely-kepillään. Itse morsiamessakin, tuossa kauniissa, viattomassa tytössä, jonka käytös oli niin lapsekas ja arkamainen, ilmautui jonkunlaista lunnonkiihoitusta samoin kuin muissakin. Epäillys, ellei tuska, varjosti hänen kasvojaan ajoittain; ja kätensä, jota hänen rakastajansa piteli, vapisi hiukan ja kävi levottomaksi kun hän sattui katsomaan veljensä silmiin. Eikä kuitenkaan, kummallista kyllä, löytynyt mitään inhoittavaa, vaan päinvastoin paljo miellyttävää sen henkilön katsannossa ja käytöksessä, jonka läsnäolo näytti tekevän semmoisen kummallisen ahdistavan vaikutuksen hää-seuraan. Louis Trudaine oli tavattoman kaunis mies. Hänen katsantonsa oli erinomaisen ystävällinen ja lempeä; hänen käytöksensä viehätti vastustamattomasti suoralla, miehekkäällä lujuudellaan ja vakaisuudellaan. Hänen sanansa, milloin hän sattui puhumaan, näyttivät olevan yhtä vähän loukkaavaa laatua kuin hänen katsantonsa; sillä hän aukasi suutaan ainoastaan kohteliaasti vastataksensa niihin kysymyksiin, jotka suorastaan lausuttiin hänelle. Päättäen hänen surullisesta äänestään ja murheellisesta lempeydestä, joka tummensi hänen ystävällistä ja vakaista katsettaan, milloin tämä sattui hänen sisareensa, eivät hänen ajatuksensa olleet onnellista eikä toivoisaa laatua. Mutta hän ei niitä ilmoittanut; hän ei tunkenut salaista murhettaan, mikä se sitten lienee ollutkin, kenellekään seurakumppaneistaan. Vaikka hän oli kaino ja mieltänsä malttava, näytti kuitenkin hänen läsnäolossaan olevan jotain nuhtelevaa ja kolkostuttavaa, joka vaikutti ahdistavaisesti jokaisen häntä lähellä olevan mieleen, ja synkistytti hää-aattoa niin morsiamelle kuin sulhaselle.
Auringon painuessa vähitellen taivaanrannan taakse, laimentui keskuspuhe laimentumistaan. Pitkän äänettömyyden perästä oli sulhanen ensimmäinen alottamaan uutta puheen-ainetta.
"Rosa, rakastettuni", sanoi hän, "tämä ihana auringonlasku on hyvänä enteenä meidän avioliitollemme, se lupaa toista kaunista päivää huomiseksi".
Morsian hymyili ja punastui.
"Uskotko sinä todellakin ennusmerkkejä, Charles?" sanoi hän.
"Kultaseni", keskeytti vanha rouva, ennenkuin hänen poikansa ennätti vastata; "jos Charles uskoo ennusmerkkejä, ei se ole mitään naurettavaa. Olet kohta käsittävä asioita paremmin, kun tulet hänen vaimokseen, etkä arvostele hänen mielipiteitään pienimmissäkään seikoissa samoilla silmillä kuin yhteisen rahvaan turhia uskoja. Hänen vakuutuksensa on kaikissa asioissa niin vakavilla perustuksilla — niin vakavilla, että jo minä luulisin hänen todellakin uskovan ennusmerkkejä, niin varmaan pakoittaisin mieltäni myös uskomaan niitä".
"Minä pyydän anteeksi, madame", alkoi Rosa vavisten; minä vaan tarkoitin —"
"Rakas lapseni, niinkö vähän sinä tunnet maailmaa että luulet minun voivani tulla loukatuksi —"
"Antakaa Rosan puhua", sanoi nuori mies. Hän kääntyi äitiinsä näsäkkäästi, melkein kuin pilannut lapsi, näitä sanoja lausuessaan. Äiti oli katsellut poikaansa lempein ja ylpeilevin katsein tähän saakka. Nyt hän hämmästyneenä käänsi silmänsä hänestä; hän mietiskeli hetkisen osoittaen äkillistä hämmennystä, joka näytti olevan aivan vierasta hänen luonteelleen, kuiskasi sitten hänen korvaansa:
"Olenko minä moitittava, Charles, siitä kun koetan saada häntä sinua arvossa pitämään?"
Hänen poikansa ei ollut kysymyksestä milläänkään. Hän vaan lausui uudestaan karkeasti: — "Antakaa Rosan puhua".
"Ei minulla todellisesti ollut mitään sanottavaa", änkytti nuori tyttö, tullen enemmän ja enemmän hämille.
"Mutta sinulla oli!"
Oli semmoinen epäkohtelias tuikkaus hänen äänessään, semmoinen näsäviisaus hänen käytöksessään, näitä sanoja lausuessaan, että hänen äitinsä varottavaisesti nykäisi hänen käsivarttaan ja kuiskasi "Hsh!"
Voutimies herra Lomaque ja velimies herra Trudaine, katsoivat molemmat tutkivasti morsiameen, näiden sanojen tullessa sulhasen suusta. Morsian näytti enemmän peljästyvän ja hämmästyvän, kuin suuttuvan tahi loukkautuvan. Omituinen hymy pani kureille Lomaque'n sileän naaman hänen katsellessaan teeskentelevästi alas maahan ja tehdessään uutta reikää nurmikkoon keppinsä terävällä päällä. Trudaine kääntyi äkkiä toisaanne ja astui huo'aten pari askelta; palasi takaisin ja näytti rupeavan puhumaan, vaan Danville keskeytti häntä hänen aikomuksessaan.
"Anna minulle anteeksi, Rosa", sanoi hän; "minä olen niin luulevainen kaiken suhteen, joka vähänkään näyttää epäkohteliaisuudelta sinua kohtaan, että olin vähällä suuttua tyhjästä".
Hän suuteli morsiamensa kättä hyvin hempeästi ja herttaisesti, pyytäessään anteeksi; vaan hänen silmissään näkyi salainen mielenilmaus, joka oli ristiriidassa hänen käytöksessään näkyvän innostuksen kanssa. Ei kukaan muu sitä huomannut kuin tuo tarkka ja nöyrä herra Lomaque, joka taas hymyili itsekseen ja kaiveli yhä hartaammasti reikäänsä nurmikossa.
"Minä luulen herra Trudaine'n tahtoneen puhua jotakin", sanoi rouva
Danville. Kenties me saamme kuulla mitä hän oli aikeissa sanoa".
"Ei se ollut mitään, madame", vastasi Trudaine kohteliaasti. "Aikomukseni oli vaan omistaa itselleni tuo moite Rosan osoittamasta kunnioituksen puutteesta ennusmerkkien uskojia kohtaan, tunnustamalla, että minä aina olen kehoittanut häntä nauramaan kaikenlaiselle taika-uskolle".
"Te olisitte taika-uskon pilkkaaja", sanoi Danville, kääntyen äkisti häneen. "Te, joka olette rakentaneet laboratorion; te, joka olette kemian salaisten tietojen harrastaja, 'Elämän veden' etsijä. Kunnian sanallani, te hämmästytätte minua!"
Hänen äänessään, katseessaan ja käytöksessään oli pilkkaava kohteliaisuus, näitä sanoja lausuessaan, jotka hänen äitinsä ja myös voutinsa, herra Lomaque, täydelleen ymmärsivät selittää. Edellinen kosketteli taas poikansa käsivartta ja kuiskasi: "Ole varovainen!" Toinen tuli äkkiä hyvin totiseksi ja lakkasi kaivamasta reikää nurmikkoon. Rosa ei kuullut rouvaa Danville'n varoitusta, eikä huomannut muutosta Lomaque'ssa. Hän katseli veljeensä ja odotti iloisella herttaisella hymyllä hänen vastaustaan. Veli nyykäytti päätänsä ikäänkuin uudeksi vakuutukseksi sisarelleen, ennenkuin hän taas puhui Danville'lle.
"Teillä on jokseenkin haaveksivaiset ajatukset kemiallisista kokeista", sanoi hän tyynesti. "Minun työlläni on niin vähän yhteyttä sen kanssa, mitä te nimitätte salaisiksi tiedoiksi, että koko maailma saa niitä katsella, jos maailma luulee sen maksavan vaivaa. Ainoa 'Elämänvesi' minkä minä tunnen on levollinen sydän ja tyytyväinen mieli. Nämä molemmat olen löytänyt jo vuosia sitten, kun Rosa ja minä ensin tulimme kahden asumaan taloon tuolla alhaalla".
Hänen äänessään oli hiljainen murheellisuus, joka puhui paljoa enemmän hänen sisarellensa kuin sanat, mitkä hän lausui. Rosan silmiin tuli kyyneleet; hän kääntyi hetkeksi rakastajastaan, ja tarttui veljensä käteen. "Älä puhu, Louis, niinkuin aikoisit jättää sisaresi, sillä" — Hänen huulensa rupesivat vapisemaan, ja hän vaikeni äkkiä.
"Karsastelee pahemmin kuin koskaan ennen sinua siitä, että viet sisaren häneltä pois!" kuiskasi rouva Danville poikansa korvaan. "Ush! älä, Jumalan tähden, ole siitä milläsikään", lisäsi hän äkisti, nousten istuiltaan, ja katseli Trudainea selvästi osoittaen käytöksessään suuttumusta ja tuskastusta. Ennenkuin hän ennätti puhua ilmautui vanha palvelija Guillaume, ja ilmoitti kahvin olevan valmiina. Rouva Danville taas sanoi "Ush!" ja tarttui sukkelasti poikansa toiseen käsivarteen, tarjoten toista Rosalle. "Charles!" sanoi nuori tyttö, kummastuksella "kuin sinun kasvosi ovat punastuneet, ja miten käsivartesi vapisee!"
Danville hillitsi itsensä silmänräpäyksessä, hymyili ja sanoi hänelle. "Voitko arvata mitä, Rosa? Minä ajattelin huomispäivää". Puhuessaan hän kulki aivan lähitse voutia, matkallaan takaisin taloon naisten kanssa. Hymy palasi herra Lomaque'n sileisin kasvoihin ja omituinen valo välähti hänen punareunaisissa silmissään, alkaessaan uutta reikää taas kaivaa nurmikkoon.
"Ettekö tahdo käydä sisään, kahvia juomaan?" kysyi Trudaine, koskettaen voudin käsivartta.
Herra Lomaque säpsähti vähän ja jätti keppinsä pistettynä maahan. "Tuhansia kiitoksia, hyvä herra", sanoi hän; "saanko luvan seurata teitä?"
"Tunnustan tämän ihanan illan tekevän minut vähän vastahakoiseksi jättämään tätä paikkaa juuri nyt".
"Ah! luonnon suloisuus — minä tunnen tien samoin kuin te, herra Trudaine: minä tunnen sen täällä". Näin sanoen Lomaque pani toisen kätensä sydämensä kohdalle, toisella vetäen keppinsä ylös nurmikosta. Hän oli katsellut yhtä vähän maisemaa tahi laskeutuvaa aurinkoa kuin itse herra Justin.
He istuutuivat vieretysten tyhjälle penkille; ja sitten seurasi ikävä äänettömyys. Nöyrä Lomaque oli liian varovainen unhottaakseen paikkaa missä hän oli ja aloittaakseen uutta puheenainetta. Trudaine'n mieli oli kiintynyt luonnon kauneuteen ja hän oli hyvin vähän taipuvainen puhumiseen. Oli kuitenkin välttämätöntä, yleisen kohteliaisuuden vuoksi, sanoa jotakin. Tuskinpa itsekään tarkaten omia sanojaan, alkoi Trudaine jokapäiväisellä puheenparrella. — "Olen pahoillani, herra Lomaque, ettei meillä ole ollut enempää tilaisuutta tullaksemme paremmiksi tuttaviksi".
"Tunnen olevani suuressa kiitollisuuden velassa", sanoi vouti, "kunnioitettavalle rouva Danville'lle siitä, että hän on valinnut minut saattajakseen tänne poikansa maatilalta lähellä Lyon'ia ja että hän sen ohessa on hankkinut minulle kunnian päästä tähän tuttavuuteen". Oli ikään kuin joku äkillinen räpytystaudin puuska olisi tapaillut herra Lomaquen molempia silmiä, hänen lausuessaan näitä kohteliaita sanoja. Hänen vihamiehillään oli tapana sanoa, että milloin hän vaan oli erityisesti teeskentelevä tahi erityisesti viekas, hän aina turvautui silmäinsä heikkouteen, ja vältti siten tuota kovaa viattomuuden koetetta, jossa täytyy katsoa vakaasti sen henkilön silmiin, jonka kanssa puhuu.
"Minua suuresti ilahutti, kuullessani teidän mainitsevan isävainajani nimeä, päivällisillä ollessamme, suurella kunnioituksella", jatkoi Trudaine, niinkuin hän olisi väkisinkin päättänyt pitkittää keskuspuhetta. "Tunsitteko hänen?"
"Minä olen välillisesti kiitollisuuden velassa teidän oivalliselle isällenne", vastasi vouti, "siitä asemasta, jossa nyt olen. Aikana semmoisena, jolloin varakkaan ja arvokkaan miehen puollussana oli tarpeen minua pelastamaan köyhyydestä ja häviöstä, lausui teidän isänne tämän sanan. Siitä lähtien minulla on, omissa pienissä oloissani, ollut menestystä, kunnes viimein kohosin herra Danvillen maa-tilan ylihoitajan arvoon".
"Antakaa anteeksi — vaan tuo teidän puheenne nykyisistä oloistanne kummastuttaa minua vähän. Teidän isänne, luullakseni, oli kauppias, aivan samoin kuin Danville'n isä oli kauppias; ainoa eroitus heidän välillä oli että toisella oli vastainen onni, ja toinen voitti suuren omaisuuden. Miksi siis sanotte nykyisen paikkanne olevan kunnianarvon teille?"
"Ettekö ole koskaan kuulleet?" huusi Lomaque, suurella kummastuksella, "tahi oletteko kuulleet, vaan unhoittaneet, että rouva Danville juurtaa alkunsa muutamasta Ranskanmaan ylimysperheestä. Eikö hän ole koskaan teille puhunut, niinkuin hän usein on minulle, että hän alentui lähtiessään vaimoksi miesvainajalleen, ja että hänen tärkein toivonsa elämässä on saada sukunsa (joka vuosia sitten on miespuolen haaralta mennyt sukupuuttoon) arvonimet muutetuiksi pojalleen?"
"Kyllä", vastasi Trudaine; "muistan kuulleeni jotakin tuosta, vaan en suuresti ottanut sitä huomiooni silloin, koska hyvin vähässä arvossa pidän semmoisia toiveita kuin ne, joista puhutte. Te olette eläneet monta vuotta Danvillen palveluksessa, herra Lomaque, oletteko —" Hän jäi hetkeksi miettimään, vaan jatkoi sitten katsoen suoraan voudin silmiin, "oletteko huomanneet hänessä hyvän ja lempeän isännän?"
Lomaque'n ohuet huulet näyttivät sulkeutuvan vaistomaisesti, ikäänkuin hän ei aikoisi enää koskaan puhua. Hän kumarsi — Trudaine odotti — hän vaan kumarsi taas. Trudaine odotti kolmannen kerran. Lomaque katsoi hetken aivan vakaasti Trudaineen; sitten hänen silmänsä alkoivat taas tulla heikoiksi. "Teillä näyttää olevan joku erityinen syy", huomautti hän hiljaa, "jos sallittaneen minun niin sanoa ilman loukkaamatta, kysyäksenne minulta tätä".
"Minä puhun suoraan, mistään huolimatta, kaikkien kanssa", jatkoi Trudaine; "ja vaikka olette vieras, tahdon puhua suoraan teidänkin kanssanne. Tunnustan minulla olevan erityistä syytä kysyä tätä teiltä, — joka syy koskee mitä kalliimpia ja arjimpia asioita". Viimeisiä sanoja lausuessaan hänen äänensä vapisi hetken, vaan hän jatkoi vakaasti: "Alusta alkain, siitä lähtien kun liitto syntyi sisareni ja Danvillen välillä, katsoin minä velvollisuudekseni ilmoittaa peittelemättä omia tunteitani; omatuntoni ja tunteeni Rosaa kohtaan kehoittivat minua ilmoittamaan suoraan ajatuksiani viimeiseen saakka, vaikka tämä suoruus harmittaisi tahi loukkaisi muita. Kun ensin jouduimme rouva Danville'n tuttavuuteen, ja kun minä ensin huomasin että Rosa suosiollisesti otti vastaan hänen poikansa kohteliaisuuksia, kummastuin minä, ja vaikka minun täytyi ponnistaa henkeni voimia, en voinut salata tätä kummastustani sisareltani".
Lomaque, joka tähän saakka oli ollut hyvin tarkkaavainen, säpsähti tässä ja nosti hämmästyen ylös käsiänsä. "Kummastuitte, kuulin teidän sanovan? Kummastuitte, herra Trudaine, että nuori neito suosiollisesti ottaa vastaan semmoisen nuoren herrasmiehen kohteliaisuuksia, joka omistaa ylhäisen kasvatuksen saaneen Ranskalaisen kaiken sievyyden ja täydellisyyden! Kummastelitte että semmoinen tanssija, semmoinen laulaja, semmoinen puhuja, semmoinen kuuluisa naisten lumooja kuin herra Danville on, herätti vastatunteita neiti Rosan sydämessä! Oh! Herra Trudaine, arvoisa herra Trudaine, sitä on melkein mahdoton uskoa". Lomaque'n silmät tulivat erittäin heikoiksi, ja räpyttivät lakkaamatta hänen lausuessaan tämän muistutuksen. Lopulla hän nosti taas kätensä ja katseli kysyväisesti ympärilleen, äänettömästi vedoten koko luontoon.
"Kun vähän ajan kuluttua asia oli enemmän edistynyt", jatkoi Trudaine, ottamatta huomioonsa tätä keskeytystä; "kun naimistarjous oli tehty, ja kun sain tietää, että Rosa oli omassa sydämessään siihen suostunut, minä panin vastaan enkä voinut salata esteitäni —"
"Taivaan tähden!" keskeytti Lomaque taas, lyöden käsiänsä yhteen hämmästyneellä katsannolla; "mitä esteitä? mitä mahdollisia esteitä nuorta ja hyvin kasvatettua miestä vastaan, jolla on mahdottoman suuri omaisuus ja nuhteeton luonne? Minä olen kuullut noista esteistä ja vastustuksista: minä tiedän että ne ovat vihastuttaneet muita; ja minä kysyn itseltäni alinomaa, mitkä ne esteet voivat olla?"
"Jumala tietää että olen usein koettanut karkoittaa niitä pois mielestäni, haaveellisina ja mahdottomina", sanoi Trudaine, "vaan minun ei ole onnistunut. Mahdotonta on, teidän läsnäollessa, minun perinpohjin selittää mitkä minun tunteeni ovat olleet alusta alkain sitä herraa kohtaan, jota te palvelette. Antakaa siinä olla tarpeeksi, jos uskon teille, etten voi, en nytkään, olla vakuutettu hänen sisartani kohtaan osoittamiensa tunteiden puhtaudesta, ja että minussa on — vasten omaa tahtoani, vasten vakaista tahtoani luottaa täydellisesti Rosan vaaliin — paha luulo hänen luonteestaan ja mielensä laadusta, luulo, joka nyt, hää-aattona, kasvaa todelliseksi kauhuksi. Pitkällinen salainen kärsimys, epäilys, ja päättämättömyys pakoittavat tämän tunnustuksen ulos minusta, herra Lomaque, melkein varomattomasti ja kaikkia seuraelämän tapoja vastaan. Te olette elänyt vuosia saman katon alla tämän miehen kanssa; te olette nähnyt häntä vaariin-ottamattomimpina hetkinä yksityiselämässä. En viekoittele teitä uskoutumaan minulle — minä ainoastaan kysyn voitteko tehdä minut onnelliseksi kertomalla minulle, että olen tehnyt kauheinta vääryyttä isännällenne mielipiteilläni hänestä? Pyydän teitä tarttumaan käteeni ja kertomaan minulle, jos voitte, kaikessa kunniassa, että minun sisareni ei pane alttiiksi koko elämänsä onnea, antautuessaan naimisiin herra Danville'n kanssa!"
Hän ojensi kätensä puhuessaan. Jonkun kummallisen muutoksen alaisena sattui Lomaque juuri tällä hetkellä katsomaan noihin luonnon kauneuksiin, joita hän niin suuresti ihanteli. "Todellakin, herra Trudaine, todellakin semmoinen vetoominen teidän puolelta, tämmöisellä hetkellä, kummastuttaa minua". Mentyänsä niin pitkälle, vaikeni hän, eikä puhunut sen enempää.
"Kun ensin istuimme tähän yhdessä, ei aikomukseni ollenkaan ollut tehdä tämmöistä vetoomista, ei ollenkaan puhua teille niinkuin olen puhunut", jatkoi toinen. "Sanani ovat minulta päässeet, teille puhuessani, melkein vahingossa — teidän täytyy antaa ne minulle anteeksi. En voi odottaa että muut, herra Lomaque, arvossa pitävät ja käsittävät tunteeni Rosaa kohti. Me kaksi olemme eläneet yhdessä yksinämme maailmassa: isä, äiti, suku, kaikki kuolivat jo aikoja sitten ja jättivät meidät. Minä olen niin paljon vanhempi sisartani, että olen tottunut pitämään itseäni enemmän hänen isänään kuin veljenään. Koko elämäni, minun kalliimmat toiveeni, kaikki minun korkeimmat pyrintöni ovat yhdistyneet häneen. Poika-aikani oli jo ohitse kun äitini asetti pikku sisareni käden minun käteeni ja lausui kuolinvuoteellaan: 'Louis, ole hänelle mitä minä olen ollut, sillä hänelle ei ole jäänyt ketään muuta, johon voisi turvautua, kuin sinä'. Siitä lähtien eivät muitten miesten mieliharrastukset ja kunnianhimoisuudet ole olleet minun mieliharrastuksiani eikä kunnianhimoani. Sisar Rosa — niinkuin meillä kaikilla oli tapana nimittää häntä noina menneinä aikoina, ja joksi minä vieläkin mieluimmin häntä nimitän — sisar Rosa on ollut ainoa päämäärä, ainoa onnellisuus, ainoa todellinen lohdutus, ainoa kallisarvoinen palkinto minun elämässäni. Minä olen elänyt tässä köyhässä majassa, tässä syrjäisessä erakko-elämässä, kuin Paratiisissa, Koska sisar Rosa, viaton, onnellinen, kirkassilmäinen Evani on elänyt tässä minun kanssani. Vaikka hänen valitsema aviomiehensä olisikin ollut sama, jonka minäkin olisin valinnut, olisi tuo pakollinen luopumus hänestä ollut kovin, katkerin koetus. Niinkuin asiat nyt ovat, minun ajatellessa mitä ajattelen, ja peljätessä mitä pelkään, päättäkää itse millaiset minun ajatukseni voivat olla hänen naimisensa aatto-iltana; ja te ymmärrätte miksi ja missä tarkoituksessa minä tein sen vetoomisen, joka kummastutti teitä hetki sitten, vaan joka ei voi kummastuttaa teitä nyt. Puhukaa jos tahdotte — minä en voi sanoa mitään enää". Hän huoahti katkerasti; hänen päänsä vaipui alas, ja käsi, jonka oli Lomaque'lle tarjonnut, vapisi kun hän veti sen pois ja antoi sen vaipua kupeelleen.
Vouti ei ollut mies, joka oli tottunut empimään, vaan nyt hän empi. Hän ei ollut tottunut olemaan puheenparsien puutteessa, mutta nyt hän änkytti pahoin vastauksensa alkuosassa. "Otaksukaa että minä vastaisin", aloitti hän hiljaa; "otaksukaa että sanon teidän tuominneen häntä väärin, olisiko minun todistukseni todellakin tarpeeksi voimallinen kumoomaan mielipiteitä, tahi paremmin arveluita, jotka teissä ovat vakaantuneet vakaantumistaan kuukausien kuluessa? Otaksukaa, toiselta puolen, että minun isännälläni olisi pienet —" (Tässä Lomaque epäili, ennenkuin hän lausui seuraavan sanan) "— pienet — heikkoutensa, jos niin saan sanoa; vaan ainoastaan otaksuen, muistakaa se! heikkouksia — ja otaksukaa että olen ne huomannut, ja tahtoisin uskoa ne teille, mitä hyötyä semmoisesta ilmoittamisesta olisi nyt, yhdennellätoista hetkellä, kun neiti Rosa on antanut sydämensä ja häät ovat määrätyt huomispäiväksi? Ei, ei! uskokaa minua —"
Trudaine äkkiä katsahti ylös. "Kiitän teitä, herra Lomaque, muistutuksestanne. Niinkuin sanotte, on nyt liian myöhäistä kuulustella ja siis myöskin liian myöhäistä luottaa toisiin. Sisareni on valinnut; ja valitun suhteen minun huuleni tulevat olemaan tästä lähtien suljettuina. Tulevaisuus on Jumalan kädessä: millainen se tulleekin olemaan, toivon olevani tarpeeksi vahva kantamaan mitä osakseni tulee, miehen miehuudella ja kärsiväisyydellä! Pyydän anteeksi, herra Lomaque, että olen ajattelemattomasti vaivannut teitä kysymyksillä, joita minun ei ollut oikeus tehdä. Menkäämme takaisin huoneisin — minä näytän tietä teille".
Lomaque'n huulet avautuivat, vaan sulkeutuivat taas: hän kumarsi pakollisesti ja hänen keltaiset kasvonsa valkenivat hetkeksi. Trudaine astui tietä myöten äänettömänä takaisin taloon: vouti seurasi hiljaa muutamain askelten päässä ja sopotteli hiljaa itsekseen. "Hänen isänsä pelasti minut", mutisi Lomaque; "se on totta, eikä siitä pääse mihinkään: hänen isänsä pelasti minut; ja nyt, minä olen tässä — ei! liian myöhäistä! — liian myöhäistä puhua — liian myöhäistä toimia — liian myöhäistä tehdä mitään!"
Aivan lähellä huonetta tuli vanha palvelija heitä vastaan. "Nuori emäntäni on juuri lähettänyt minua kutsumaan teitä kahvia juomaan, herra", sanoi Guillaume. "Hän on pitänyt teitä varten kahvia lämpimänä ja toista kuppia herra Lomaque'a varten".
Vouti säpsähti — tällä kertaa toden-perästä hämmästyen. "Minua varten!" huudahti hän. "Neiti Rosa on vaivannut itseään pitämällä kahvia lämpimänä minua varten?" Vanha palvelija katsoa tuijotti häneen; Trudaine seisattui ja katsoi taakseen. "Mitä kummastuttavaa siinä on", kysyi hän, "semmoisessa tavallisessa kohteliaisuudessa sisareni puolelta?"
"Suokaa anteeksi, herra Trudaine", vastasi Lomaque; "te ette ole eläneet semmoisissa oloissa kuin minä, te ette ole vanha mies ilman ystävittä, teillä on vakainen asema maailmassa ja te olette tottuneet saamaan ihmisiltä kunnioitusta. Minä en ole. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun huomaan itseni olevan nuoren neitosen kohteliaisuuden esineenä; ja tämä minua hämmästytti. Pyydän uudestaan anteeksi — olkaa niin hyvä, käykäämme sisään".
Trudaine ei vastannut mitään tähän kummalliseen selitykseen. Hän kummasteli sitä kuitenkin vähän; ja kummasteli vielä enemmän vierashuoneesen tultuaan, kun näki Lomaque'n astuvan suoraapäätä hänen sisarensa luokse, ja — nähtävästi huomaamatta, että Danville istui klaverin edessä sillä hetkellä juuri laulaen — piti hänelle hyvin sekavaa vaan tavanmukaista kiitospuhetta kahvikupista. Rosa katseli kummastuneena ja puoleksi pidättäen nauruaan kuunnellessaan häntä. Rouva Danville, joka istui hänen vieressään, kävi myreän näköiseksi ja löi hiljaa viuhkallaan voudin käsivartta.
"Olkaa niin hyvä ja pysykää ääneti siksi kuin poikani on laulanut", sanoi hän. Lomaque kumarsi hiukan, astui muutaman nurkassa olevan pöydän luokse ja otti siinä olevan sanomalehden käteensä. Jos rouva Danville olisi huomannut mikä mielenilmaus näkyi Lomaque'n kasvoissa hänen kääntyessään, kyllä olisi hänen ylpeä, aristokraatillinen mielensä ehkä vähän hämmentynyt.
Danville oli lopettanut laulunsa, oli jättänyt klaveerin, ja puheli hiljaa morsiamensa kanssa; rouva Danville lisäsi jonkun sanan keskuspuheesen silloin tällöin; Trudaine istui erikseen huoneen toisessa päässä, miettiväisesti lukien kirjettä, jonka otti taskustaan, kun Lomaque, joka vielä lueskeli sanomalehteänsä, äkkiä päästi huudahduksen, joka keskeytti kaikkia huoneessa olijoita toimissaan ja saattoi heidät katsomaan voutiin.
"Mitä se on?" kysyi Danville kärsimättömästi.
"Häiritsenkö, jos selitän tämän?" kysyi Lomaque, tullen silmistään hyvin heikoksi taas, ja kääntyen kunnioittavaisesti rouva Danville'en.
"Te olette jo häirinneet meitä", sanoi vanha nainen äreästi, "niin samapa tuo on nyt jos puhuttekin".
Se on eräs paikka Tieteellisissä Ilmoituksissa, joka on minua suuresti ilahuttanut ja joka varmaan on oleva ilahuttava uutinen jokaiselle tässä". Näin sanoen katsoi Lomaque huomauttamalla katsannolla Trudaineen ja luki sitten sanomista seuraavat rivit:
"Tiede-Akatemia Parisissa. — Olemme suureksi iloksemme saaneet kuulla että kemian avoinna oleva ala-professorin virka on tarjottu eräälle miehelle, jonka vaatimattomuus on estänyt hänen tieteellisiä ansioitaan tulemasta tarpeeksi kuuluisiksi maailmassa. Akatemian jäsenet ovat jo aikoja sitten tienneet hänen tehneen useampia, merkillisimpiä kemiata edistäviä keksintöjä, mitä viime vuosien kuluessa on tehty — keksintöjä, joista hän on erinomaisella, tekeepä mielemme melkein sanomaan, moitittavalla vaatimattomuudella sallinut muitten rangaistuksetta omistaa itselleen kunniata. Ei kukaan mies missäkään virassa ole täydellisemmin oikeutettu saamaan valtiolta kunnian arvoa ja virkaa, kuin se herra jota tarkoitamme — herra Louis Trudaine".
Ennenkuin Lomaque voi katsoa kuulijoihin, huomatakseen minkä vaikutuksen hänen uutisensa teki, oli Rosa jo rientänyt veljensä luokse ja suuteli häntä riemun vimmassa.
"Armas Louis", huusi hän taputtaen käsiään, "suo minun ensimmäiseksi sinua onnitella! Miten ylpeä ja iloinen minä olen. Sinä otat tietysti vastaan professorinviran".
Trudaine, joka äkkiä ja hiukan hämmästyneenä oli pistänyt kirjeensä takaisin taskuun sillä hetkellä kuin Lomaque alkoi lukea, näytti olevan vastauksen puutteessa. Hän taputti sisarensa kättä hajamielisesti ja sanoi:
"En ole vielä päättänyt; älä kysy minulta miksi, Rosaseni — älä ainakaan nyt, älä nyt suinkaan". Hämmennys ja levottomuus ilmautui hänen kasvoissaan pyytäessään sisartaan käymään jälleen tuolilleen istumaan.
"Pidetäänkö kemian ala-professoria herrasmiehen arvoisena?" kysyi rouva
Danville, osoittamatta vähintäkään osanottoa Lomaque'n uutiseen.
"Tietysti ei", vastasi hänen poikansa ilkkuvalla naurulla; "semmoisen täytyy tehdä työtä ja tehdä itsensä hyödylliseksi — mikä herrasmies hän on?"
"Charles!" huudahti vanha rouva, punastuen suuttumuksesta.
"Hoh!" huusi Danville, kääntyen selin häneen; "nyt on jo tarpeeksi kemiaa. Lomaque! te olette nyt ruvenneet lukemaan uutisia, koettakaa voitteko löytää jotakin hauskaa luettavaa. Mitkä ovat viimeiset tiedot Parisista? Kuuluuko vielä yleisen kapinan enteitä?"
Lomaque rupesi toista paikkaa tarkastamaan sanomista. "Vähän, hyvin vähän toiveita on saada rauhallisuus jälleen palautetuksi", hän sanoi. "Necker, kansan ministeri, on eroitettu virastaan. Julistuksia väkikokouksia vastaan on levitetty yli koko Parisin. Sveitsiläinen kaarti on asetettu Champs Elysées-kentälle neljän tykin kanssa. Enempää ei vielä tiedetä, vaan pahinta peljätään. Ylimyskunnan ja kansan välinen riita kasvaa kasvamistaan uhkaavalla tavalla, melkein joka hetki".
Tähän hän pysähtyi ja asetti sanomalehden pöydälle. Trudaine otti sen siitä ja pudisti päätään pahaa aavistavalla tavalla, katsellessaan sitä paikkaa, joka juuri oli luettu.
"Oh!" huudahti rouva Danville. "Kansa, todellakin! Antakaa noiden neljän tykin tulla hyvään latinkiin, antakaa Sveitsiläisen kaartin tehdä tehtävänsä, ja me emme saa koskaan kuulla sen enempää tuosta kansasta!"
"Neuvoni on, ettette olisi liioin varma siitä", sanoi hänen poikansa huolettomasti; "siellä on liian paljo kansaa Parisissa Sveitsiläiselle kaartille ammuttavaksi, kuin että se voisi käydä niin mukavasti. Älkää pitäkö päätänne liian aristokraatillisesti ylhäällä, äitini, ennenkuin aivan varmaan tiedämme mistä päin tuuli käy. Kenties minä saan jonakuna päivänä kumartaa yhtä syvälle kuningas Moukalle, kuin te nuoruudessanne kuningas Louis viidennelletoista!"
Hän hymyili kohteliaasti puhettaan lopettaessaan ja aukasi nuuskatoosansa. Hänen äitinsä nousi tuoliltaan, kasvot punaisina inhosta.
"En tahdo kuulla sinun puhuvan niin — se kauhistuttaa, se kuohuttaa mieltäni!" huusi hän rajulla liikunnolla. "Ei, ei! en tahdo enää semmoista kuulla. En tahdo istua tässä kuulemassa miten poikani, jota rakastan, laskee leikkiä pyhimmistä aatteista, ja pilkkaa voidellun kuninkaan muistoa. Se on kiitokseni siitä että olen myöntynyt ja tullut tänne, vasten kaikkia säädyllisyyden lajeja, hää-aattona? En kärsi tätä kauemmin; minä noudatan omaa tahtoani ja käyn omaa tietäni. Minä käsken sinua, minun poikaani, saattamaan minua takaisin Rouen'iin. Me olemme sulhasen seuruetta eikä meillä ole mitään tekemistä täällä, ollaksemme yötä morsiamen talossa. Te ette kohtaa toisianne ennenkuin kohtaatte kirkolla. Justin! vaununi. Lomaque, hakekaa käsiin minun päähineeni; herra Trudaine! kiitoksia vieraanvaraisuudestanne; toivon saavani palkita sen ensikerran kun olette läheisyydessämme. Neitiseni; ottakaa nyt kauniin katsantonne huomenna päällenne, joka sopii yhteen hääloistonne kanssa; muistakaa että minun poikani morsiamen tulee olla todistuksena poikani hyvästä kauneuden aistista. Justin! vaununi — laiskuri, roisto, tomppeli, missä minun vaununi!"
"Äitini näyttää kauniilta, kun hän on kiihoissaan, eikö niin, Rosa?" sanoi Danville, au'aisten nuuskatoosaansa vanhan rouvan kiitäessä ulos huoneesta. "Miksi näytät aivan peljästyneeltä, armaani", lisäsi hän, tarttuen Rosan käteen luontealla, lempeällä katseella, "peljästyneeltä, salli mun vakuuttaa, ilman vähintäkään syytä. Minun äidilläni on vaan tämä ainoa turha usko, ja tämä ainoa heikko puoli, Rosa kultani. Olet huomaava että hän on yhtä lempeä kuin kyyhkynen, kun vaan ei hänen sääty-ylpeyttään loukata. Mitä se on! tänä iltana ainakaan et saa erota minusta tuommoisella katsannolla".
Hän kumartui ja kuiskasi tytön korvaan jonkun sulhais-sukkeluuden, joka heti saattoi punan takaisin morsiamen poskille.
"Oi miten Rosa häntä rakastaa — miten innokkaasti hän häntä rakastaa", ajatteli hänen veljensä, katsellen häntä huoneen nurkasta, missä hän istui yksinänsä, ja huomaten hymyä, joka kirkasti hänen punastuneita kasvojaan Danville'n suudellessa hänen kättänsä, ja lähteissä matkalle. Lomaque, joka oli pysynyt järkähtämättömän kylmänä rouvan suuttumisen puuskan kestäessä; Lomaque, jonka huomaava silmä oli tarkastellut, ivallisesti, minkä vaikutuksen tuo kohtaus äidin ja pojan välillä tekisi Trudaine'en ja hänen sisareensa, oli viimeinen joka sanoi jäähyväisensä. Kumarrettuaan Rosalle omituisella suloudella käytöksessään, joka pahoin sopi yhteen hänen rypistyneitten, laihojen kasvojensa kanssa, ojensi hän kätensä hänen veljelleen. "En ottanut teidän kättänne istuessamme kahden tuolla penkillä", sanoi hän, "saanko nyt?"
Trudaine antoi hänelle kättä kohteliaasti vaan äänetönnä. "Te ajattelette toisin minusta vielä joskus maailmassa". Lisäten nämät sanat kuiskaamalla, herra Lomaque kumarsi vielä kerran morsiamelle ja iäksi ulos.
Muutamia minuuttia sen perästä kun ovi oli sulkeutunut, veli ja sisar olivat ääneti. "Viimeinen ilta, jonka yhdessä olemme täällä kotona!" se oli ajatus, joka täytti molempain mielet. Rosa oli ensimmäinen puhumaan. Epäillen hiukan, lähestyessään veljeään, hän sanoi hänelle surullisesti:
"Olen pahoillani tuosta mikä tapahtui rouva Danville'lle, Louis.
Saattaako se sinua ajattelemaan pahaa Charles'ista?"
"Minä voin antaa rouva Danvillen suuttumisen anteeksi", vastasi Trudaine vältteleväisesti, "koska hän puhui rehellisestä vakuutuksesta".
"Rehellisestä?" toisti Rosa murheellisesti, — "rehellisestä? — ah, Louis! Minä tiedän että sinä ajattelet halveksivasti Charles'in vakuutuksista, kun niin puhut hänen äidistään".
Trudaine hymyili ja pudisti päätään; vaan Rosa ei huomannut tätä kieltävää liikuntoa — hän vaan seisoi murheellisesti ja miettivästi katsellen hänen kasvoihinsa. Hänen silmänsä alkoivat kastua; hän äkkiä heitti käsivartensa veljensä kaulan ympäri ja kuiskasi hänelle: "oi, Louis, Louis! kuinka minä tahtoisin opettaa sinua katsomaan Charlesta minun silmilläni!"
Veli tunsi hänen kyyneleitä kasvoillansa hänen puhellessa, ja koetti lohduttaa häntä.
"Sinun pitää opettaman mua, Rosa — sinun pitää todellakin. Älä nyt ole milläsikään; meidän täytyy mieltämme virkistää, tahi miten voit sinä saada parhaimman näkösi huomiseksi?"
Hän irroitti hänen kätensä kaulastaan ja talutti häntä lempeästi tuolille istumaan. Samassa koputti joku ovea; Rosan palvelija-neitsyt tuli emännältään kysymään jotakin häämenoja koskevaa asiata. Ei mikään keskeyttäminen olisi voinut olla enemmän tervetullut kuin tämä tällä hetkellä. Se pakoitti Rosaa ajattelemaan hetken vaatimia toimia; ja soi hänen veljelleen tilaisuutta mennä työhuoneesensa.
Hän istuutui pulpettinsa ääreen, epäilevänä ja murheellisena, ja asetti Tiede-Akatemialta tulleen kirjeen avattuna eteensä. Jättäen lukematta ne sievistelevät lauseet, joita se sisälti, pysähtyi hän tarkastamaan ainoastaan seuraavia rivejä lopussa: — "Professorivirkanne ensimmäisinä kolmena vuotena teidän tulee asua Parisissa tahi sen läheisyydessä yhdeksän kuukautta vuodessa, luentojen pitämistä varten ja laboratorioissa toimitettavien kokeiden tarkastusta varten".
Kirje, jossa nämä rivit löytyi, tarjosi hänelle viran, jommoista hän, vaatimattomassa itsensähalveksimisessaan, ei ollut koskaan voinut uneksiakaan saavansa: kirje lupasi hänelle tilaisuutta täydellä vapaudella harjoittaa mielikokeitaan, joita hän ei koskaan voinut toivoa aikaan saavansa omassa pikku työhuoneessaan, omilla vähäisillä apukeinoillaan; ja siinä hän nyt istui kuitenkin epäillen ottaisiko hän vastaan hänelle tarjottua kunniapaikkaa ja etuja — epäillen sisarensa onnen vuoksi!
"Yhdeksän kuukautta vuodesta Parisissa", sanoi hän itsekseen murheellisesti; "ja Rosa on asuva naineena Lyonissa. Voi! jos voisin luoda sydämestäni murheeni hänestä ja voisin karkoittaa mielestäni aavistukseni hänen tulevaisuudestaan — kuinka iloisesti enkö vastaisi tähän kirjeesen ottaen vastaan sen luottamuksen, joka minua kohtaan osoitetaan!" Hän pysähtyi hetkeksi ja mietiskeli. Millaiset hänen ajatuksensa olivat näkyivät hänen kasvoistaan, jotka kävivät yhä vaaleimmiksi, ja silmistään, joiden kiilto kävi yhä tummemmaksi. "Jos tuo kalvava epäluulo, josta en voi vapauttaa itseäni, kävisi todeksi, tuo mykkä ennustus tulevasta onnettomuudesta toteutuisi — en tiedä milloin — jos niin kävisi (josta Jumala varjelkoon), kuinka kohta eikö hän kaipaisi ystävää, suojelijaa läheisyydessään, valmista turvaa onnettomuuden hetkenä! Mistä hän on silloin löytävä suojaa tahi turvaa? Tuon kiihkeän vaimon seurassa? Miehensä sukulaisten ja ystävien seurassa?"
Häntä kauhistutti tuo mieltä särkevä ajatus; ja avaten puhtaan paperi-arkin, kastoi hän kynänsä musteessa. "Ole hänelle kaikki, Louis, mitä minä olen ollut", mutisi hän itsekseen, kertoen äitinsä viimeisiä sanoja ja aloittaen kirjettä niitä lausuessaan. Se oli pian valmis. Se lausui, mitä kunnioittavimmilla sanoilla, hänen kiitollisuutensa hänelle tehdystä tarjouksesta, vaan samalla ilmoituksen ettei hän voinut sitä vastaanottaa perheellisten olojen tähden, joita oli tarpeetonta selittää. Päällekirjoitus oli kirjoitettu, kirje sinetissä: ei puuttunut muuta kuin panna se postilaukkuun, joka oli hänen vieressään. Tähän viimeiseen ratkaisevaan toimitukseen tultuaan, jäi hän epäilemään. Hän oli kertonut Lomaque'lle ja oli lujasti itsekin uskonut voittaneensa kaiken kunnianhimonsa sisarensa onnen tähden. Hän tunsi nyt, ensi kerran, että hän ainoastaan oli tuudittanut sen lepoon, — hän huomasi Parisista tulleen kirjeen saaneen sen hereille. Hänen vastauksensa oli kirjoitettu, hän piti kädessään postilaukkua; ja tällä hetkellä oli koko taistelu joutua uudestaan taisteltavaksi — taisteltavaksi hänen ollessaan vähimmin sopivana siihen! Tavallisissa oloissa hän ei ollut se mies, joka lykkäsi asiansa toistaiseksi; vaan hän teki sen nyt. "Yö neuvon tuo: minä odotan huomiseksi", sanoi hän itsekseen, pisti epäyskirjeen taskuunsa ja läksi nopeasti ulos laboratoriosta.
Armoa antamatta tuo tärkeä huomisaamu tuli: auttamattomasti, hyväksi tai pahaksi, tuo tärkeä aviovala tuli lausutuksi. Charles Danville ja Rosa Trudaine olivat nyt mies ja vaimo. Edellisen illan ihanaan auringon-laskuun perustuva ennustus ei ollut pettänyt. Pilvitön oli hääpäivä. Häämenot olivat kaikki käyneet miellyttävästi, ja olivat myös tyydyttäneet rouva Danvillea. Hän tuli hääjoukon kanssa Trudainen kotiin, paljaana hymynä ja kirkkautena. Nuorikkoa kohtaan hän oli itse ystävyys. "Hyvä tyttöseni", sanoi vanha rouva, mieltyneenä taputtaen häntä viuhkaimellaan poskille. "Hyvä tyttöseni! sinä olet ollut kaunis tänä aamuna — sinä olet hyvää todistanut poikani kauneuden aistista. Todellakin, sinä olet minua miellyttänyt, lapseni! käy nyt tuolla ylhäällä pukeutumassa jokapäiväiseen pukuusi; ja luota vaan äidilliseen rakkauteeni niin kauan kuin Charles'ia onnelliseksi teet".
Oli päätetty niin, että morsian ja sulhanen viettäisivät lempiviikkonsa Britanniassa ja sitten palaisivat Danville'n lähellä Lyon'ia olevalle maatilalle. Matkalle kiiruhdettiin, niinkuin ainakin semmoisille matkoille. Vaunut olivat lähteneet — Trudaine, kauan seistyään niiden lähtöä katsellen, palasi nopeasti huoneisin — pyörivien rattaiden nostama pöly oli tykkänään kadonnut — siinä ei ollut niin mitään katseltavaa — enää — vaan tuossa seisoi herra Lomaque huoneen editse kulkevalla tiellä; toimettomana, ikäänkuin hän olisi ollut vapaa mies — levollisena, ikäänkuin semmoiset huolet kuin rouva Danville'n vaunujen — esille kutsuminen ja rouva Danville'n saattaminen takaisin Lyon'iin eivät olisi voineet olla jätettyinä hänen niskoilleen.
Toimetonna ja levollisna, hiljaa käsiään nykertäen, hiljaa nyykyttäen päätään siihen suuntaan, minne morsian ja sulhanen olivat ajaneet, seisoi haaveksiva vouti maantiellä. Äkkiä näytti talosta päin lähestyvän astunnan kohta häntä herättävän. Vielä kerran katsoi hän tietä pitkin ikäänkuin hän olisi odottanut näkevänsä vieläkin vastanaineen pariskunnan vaunuja. "Tyttö parka! — voi tyttö parkaa!" sanoi herra Lomaque hiljaa itsekseen, ja kääntyi katsomaan kuka häntä lähestyi huoneesta päin.
Oli vaan postimies kirje kädessä ja postilaukku kainalossa.
"Onko mitään uutisia Parisista, ystäväni?" kysyi Lomaque.
"Hyvin huonoja uutisia, herraseni", vastasi postimies. Camille Desmoulins on vedonnut kansaan Palais Royalissa — siellä peljätään kapinaa".
"Ainoastaan kapinaa!" matki Lomaque ivallisesti. "Mikä kunnon hallitus, joka ei pelkää pahempaa! Onko kirjeitä?" lisäsi hän äkkiä muuttaen puheen ainetta.
"Ei ole taloon", sanoi postimies, — "ainoastaan yksi talosta, jonka herra Trudaine antoi. Sitä tuskin kannattaa", lisäsi hän, käännellen kirjettä kädessään, "pistää postilaukkuun, vai mitä?"
Lomaque katseli hänen olkapäittensä yli, hänen näin puhellessa, ja näki kirjeen olevan Tiede-Akatemian Presidentille Parisissa.
"Tahtoisin mielelläni tietää onko hän ottanut vastaan paikan, vai kieltäynyt", ajatteli vouti, nyökyttäen päätään postimiehelle ja jatkaen matkaansa taloon päin.
Ovella tuli Trudaine häntä vastaan, joka sanoi hänelle pikaisesti: "te lähdette Lyon'iin takaisin rouva Danville'n kanssa, arvaan minä?"
"Tänä päivänä vielä", vastasi Lomaque.
"Jos sattuisitte kuulemaan jostakin nuorenmiehen huoneuksesta Lyonissa tahi sen läheisyydessä", jatkoi toinen, alentaen ääntään ja puhuen entistä nopeammin, "niin te tekisitte minulle hyvän työn jos antaisitte tiedon siitä minulle".
Lomaque lupasi; vaan ennenkuin hän ennätti lisätä kysymyksen, joka hänellä jo oli kielellään, oli Trudaine kadonnut huoneesen.
"Nuorenmiehen asunto!" toisti vouti, seisten yksinään portailla. "Lyonissa tahi sen läheisyydessä! Ahaa! Herra Trudaine, minä lasken yhteen nuorenmiehen-asuntonne ja puheenne minulle eilen illalla, ja saan summan, joka on, arvelen minä, jokseenkin täsmälleen oikein. Te ette ole myöntänet Parisin tarjoukseen ja minä luulen voivani arvata syyn".
Hän vaikeni miettiväisenä ja pudisti päätään pahaa tietävällä tyytymättömyydellä ja pureskellen huuliaan.
"Kaikki on kyllä kirkasta tuolla taivaalla", jatkoi hän hetken kuluttua, katsellen ylös loistavaa keskipäivän taivasta kohti. "Kaikki kyllä kirkasta siellä; vaan minä luulen näkeväni pienen pilven jo nousevan erään perheen taivaalle — pikku pilvi, jonka peitossa on paljo, ja jota minä puolestani tulen huolellisesti tarkkaamaan".

TOINEN LUKU.

Viisi vuotta oli kulunut siitä kun herra Lomaque seisoi miettiväisenä Trudainen talon portilla, katsellen morsiamen ja sulhasen vaunujen lähtöä, ja murheellisesti aprikoiden tulevaisuuden suhteita. Suuria tapahtumia oli kulkenut yli sen perheellisen taivaan, jolla hän ennustavaisesti oli huomannut pienen uhkaavan pilven. Suurempia tapahtumia oli kulkenut yli Ranskanmaan taivaan.
Mitä oli kapina viisi vuotta takaperin vallankumousta vastaan nyt — joka oli syössyt maahan valta-istuimen, kukistanut ruhtinaita ja valtoja; joka oli asettanut omia kruunuttomia ja perinnöttömiä kuninkaitaan ja neuvon-antajiaan valtaistuimelle, ja verisesti temmaissut ne sieltä alas taas tusinoittain; joka oli raivonnut ja raivonnut hillittömästi, julmassa innossa, kunnes viimein yksi ainoa kuningas saattoi sitä hallita ja hillitä vähäksi aikaa. Tämän kuninkaan nimi oli Hirmu, ja yksi tuhatta seitsemän sataa ja yhdeksän kymmentä neljä on hänen hallitusvuotensa.
Herra Lomaque, joka ei ole voutina enää, istuu yksinänsä virkahuoneelta näyttävässä huoneessa muutamassa Parisin yleisessä rakennuksessa. On taas Heinäkuun ilta, yhtä kaunis kuin se ilta, jona hän Trudainen kanssa istui kahden tuolla penkillä, josta voi katsella Seinen joen ihanaa maisemaa. Huoneen akkuna on auki, ja vieno, vilpeä tuulenhenki aikaa puhaltaa siitä. Mutta Lomaque hengittää vaivaloisesti, ikäänkuin häntä vielä vaivaisi keskipäivän helteen tukehuttava kuumuus; ja hänen kasvoissaan voi huomata murheen ja levottomuuden merkkejä hänen silloin, tällöin hajamielisesti katsellessaan alas kadulle. Ne ajat, joista hän elää, ovat itsessään jo semmoiset, että ne voivat tehdä miehen kasvot murheellisiksi. Tänä kauheana Hirmun hallitusaikana ei löytynyt sitä elävätä henkilöä koko Parisin kaupungissa, joka aamulla noustessaan olisi voinut olla varma siitä, ett'ei hän ennen iltaa joutuisi vakojien käsiin, syytöksen alaiseksi, vankeuteen tahi vaikkapa mestauslavallekin. Semmoiset ajat koettavat kyllä miehen mieltä; vaan Lomaque ei nyt niitä ajatellut eikä ollut huolellisna niiden tähden. Paperiläjästä, joka oli hänen edessään vanhalla kirjoituspöydällä, oli hän juuri ottanut esille yhden, joka oli saattanut hänen ajatuksensa takaisin menneisin aikoihin, ja niihin tapauksiin, jotka olivat tapahtuneet sen jälkeen, kun hän seisoi yksinänsä Trudaine'n huoneen portailla, aprikoiden tulevia tapahtumia.
Nopeammin kuin hän oli aavistanutkaan oli nämä tapaukset tulleet. Vähemmässä ajassa kuin hän oli edeltäpäin luullut, tuli tuo surkea onnettomuus, jota Rosan veli oli varonnut niinkuin selvästi mahdollista onnettomuutta ainakin, ja vaati kaikkea sitä kärsiväisyyttä, miehuullisuutta ja itsensä uhraavaisuutta, mitä hän kykeni tarjoomaan sisarensa hyväksi.
Vähin askelin alaspäin, pahasta pahempaan, osoittihe Rosan miehen luonne selvemmin ja selvemmin melkein päivä päivältä. Satunnaiset huolimattomuudet päättyivät tavaksi otetulla laiminlyömisellä; huolimaton karttaminen muuttui kylmäksi viholllisuudeksi; pienistä loukkauksista kypsyi suuria herjauksia — nämä oli ne julmat merkit, joista Rosa huomasi panneensa kaiken alttiiksi ja kadottaneensa kaiken, ollessaan vielä nuori vaimo — nämä ne ansaitsemattomat murheet, jotka kohtasivat häntä turvattomana, jotka olisivat jättäneet hänet turvattomaksi, ellei hänen veljensä alttiiksiantava rakkaus olisi tuonut apua ja tukea. Trudaine oli alusta alkain pyhittänet itsensä semmoisten koetusten vastaanottamiseen kuin ne, joita hän nyt sai kärsiä; ja miehen tavalla hän otti ne vastaan, huolimatta yhtä vähän äidin vainosta kuin pojan solvauksista. Tämä vaikea tehtävä tuli ainoastaan helpoitetuksi silloin, kun ajan kuluessa yleinen häiriö sekaantui yksityisiin huoliin. Silloin huomiota luokseen vetävät valtiolliset onnettomuudet tulivat helpoitukseksi perheelliselle kurjuudelle. Silloin alkoi Danvillen elämän ainoana tarkoituksena ja perintönä olla asiainsa ajaminen niin viisaasti, että hän voisi kulkea vahingotta edistävän vallankumouksellisen virran kanssa — kuinka kauas, siitä hän ei huolinut, kun hän vaan pelasti omaisuutensa ja henkensä vaaraan joutumasta. — Hänen äitinsä, joka järkähtämättömästi pysyi uskollisena vanhanaikaisille mielipiteilleen, kaikesta vaarasta huolimatta, sai rukoilla ja nuhdella, sai puhua kunniasta ja miehuudesta ja rehellisyydestä — poika ei ottanut korviinsakaan, tahi kuunteli ainoastaan nauraakseen. Samoin kuin hän oli vaimonsa suhteen kulkenut väärää polkua, niin oli hän nyt taipuvainen astumaan väärää tietä maailman suhteen. Vuosia kului: hävittäväiset muutokset runtelivat hurrikani-myrskyn tapaan alinomaa Ranskan maan vanhaa hallitusjärjestystä; ja vielä Danville onnellisesti vaihetteli vaihettelevan ajan mukaan. Hirmuvallan ensimmäiset päivät lähestyivät; valtiollisessa ja yksityisessä elämässä — ylhäisissä ja alhaisissa — joka mies epäili veljeänsä. Danville, vaikka olikin neuvokas, joutui myös viimein epäluulon alaiseksi Parisissa olevan päähallituksen luona, etupäässä äitinsä kautta. Tämä oli hänen ensimmäinen valtiollinen häviönsä, ja ajattelemattomana raivon ja kiusan hetkenä hän antoi Lomaquen kärsiä siitä syttynyttä vihaansa. Itse epäluulon alaisena, rupesi hän puolestaan epäilemään voutiaan. Hänen äitinsä kiihoitti tätä luulevaisuutta. — Lomaque eroitettiin virastaan.
Entisinä aikoina olisi semmoinen uhri joutunut häviöön — uusissa oloissa hän suorastaan tuli kelvolliseksi toimittamaan valtiollista tehtävää maailmassa. Lomaque oli köyhä, sukkela-älyinen, harvapuheinen, eikä liioin tarkkatunteinen. Hän oli hyvä isänmaanrakastaja, hänellä oli hyviä isänmaataan rakastavia ystäviä, tarpeeksi kunnianhimoa, viekas kissanluontoinen urhoollisuus, eikä hänellä ollut mitään peljättävää — hän tuli Parisiin. Siellä oli kyllin menestyksen tilaisuuksia hänenlaatuisille miehille. Hän odotti semmoista tilaisuutta. Se tuli; hän käytti sitä parhaimmiten hyödykseen; pääsi julman Fonqvier-Tinvillen suosioon ja sai viran Salaisen Poliisin virastossa.
Danvillen viha kuitenkin haihtui: hän tointui jälleen käyttämään tuota älykästä mieltä, joka tähän asti oli häntä niin hyvästi auttanut, ja lähetti kutsumaan takaisin poisajettua palvelijaa. Se oli liian myöhäistä. Lomaque oli jo siinä asemassa, että hän voi vaatia häntä puhdistamaan itseään epäluuloista — jopa kenties saattaa hänen päänsä mestauspölkylle. Pahempi asia kuin tämä oli että nimittämättömiä kirjeitä hänelle lähetettiin, joissa häntä kehoitettiin mitä pikemmin osoittamaan isänmaanrakkautta jollakin vastustamattomalla alttiiksi panolla ja saattamaan äitiänsä vaikenemaan, jonka mieletön suoruus luultavasti ennen pitkää maksaisi hänelle hänen henkensä. Danville tunsi hänet siksi hyvin, että hän tiesi yhden ainoan keinon löytyvän häntä pelastaa, ja sen kautta pelastaa myös itseään. Äiti oli aina vastustanut maasta pois muuttamista; vaan nyt hänen poikansa vaati että hänen piti käyttää ensimmäistä tilaisuutta lähteäksensä Ranskasta, siksi kun levollisempia aikoja tulisi. Luultavasti olisi äiti antanut oman henkensä kymmenen kertaa vaaran alttiiksi ennemmin kuin olisi poikaansa totellut; vaan hän ei uskaltanut saattaa samalla poikansa henkeä vaaran alaiseksi; ja hän myöntyi poikansa tähden. Osaksi salaisten vehkeitten, osaksi häpiämättömän petoksen kautta, Danville hankki hänelle semmoisia papereja ja luvantodistuksia, joilla hän voi päästä ulos Ranskasta Marseillen kautta. Vielä nytkin epäsi hän lähtevänsä ennenkuin saisi tietää mitkä hänen poikansa aikeet olivat tulevaisuuden suhteen. Danville näytti hänelle kirjeen, jonka hän oli juuri lähettämäisillään Robespierrelle itselleen, jossa hän puollusti epäiltyä isänmaanrakkauttaan, ja harmistuneena pyysi saada osoittaa sitä jossakin virassa, sama miten pienessä, sen julman kolmikkovallan palveluksessa, joka silloin hallitsi, tahi oikeammin kauhistutti Ranskanmaata. Nähtyänsä tämän kirjoituksen rouva Danville rauhoittui. Hän sanoi jäähyväiset pojalleen ja läksi viimeinkin matkalle, uskollisen palvelijan kanssa, Marseilleen.
Danvillen tarkoitus lähettäessään kirjeen Parisiin, ei ollut muu kuin pelastaa itsensä isänmaallisella kerskaamisella. Hän oli kuin pilvistä pudonnut saadessaan vastuun, jossa otettiin kiinni hänen sanoistaan, ja käskettiin tulemaan pääkaupunkiin ottamaan vastaan tointa siellä silloiselta hallitukselta. Siinä ei auttanut muu kuin totteleminen. Hän siis matkusti Parisiin, ottaen vaimonsa mukaansa suorastaan vaaran kitaan. Hän oli silloin julkisessa vihollisuudessa Trudainen kanssa; ja kuta suurempaan tuskaan ja levottomuuteen hän vaan voi saada veljeä sisarensa puolesta, sitä enemmän se oli hänelle mieleen. Pysyen uskollisena luottamisessaan ja rakkaudessaan, kaikista vaaroista ja vainoomisista huolimatta, seurasi Trudaine heitä; ja saman kadun varrella, jossa heidän asuinpaikkansa oli Parisissa, Hirmuhallituksen vaarallisena aikana, oli myöskin hänen asuntonsa.

The Ghost Ship By Richard Middleton #Reissued bt Mark Antony Raines

       Thanks are due to the Editors of The said to a friend, "I have just been reading in proof a volume of short stories by an author named Richard Middleton. He is dead. It is an extraordinary book, and all the work in it is full of a quite curious and distinctive quality. In my opinion it is very fine work indeed."

It would be so simple if the business of the introducer or preface-writer were limited to such a straightforward, honest, and direct expression of opinion; unfortunately that is not so. For most of us, the happier ones of the world, it is enough to say "I like it," or "I don't like it," and there is an end: the critic has to answer the everlasting "Why?" And so, I suppose, it is my office, in this present instance, to say why I like the collection of tales that follows.

I think that I have found a hint as to the right answer in two of these stories. One is called "The Story of a Book," the other "The Biography of a Superman." Each is rather an essay than a tale, though the form of each is narrative. The first relates the sad bewilderment of a successful novelist who feels that, after all, his great work was something less than nothing.

He could not help noticing that London had discovered the secret which made his intellectual life a torment. The streets were more than a mere assemblage of houses, London herself was more than a tangled skein of streets, and overhead heaven was more than a meeting-place of individual stars. What was this secret that made words into a book, houses into cities, and restless and measurable stars into an unchanging and immeasurable universe?

Then from "The Biography of a Superman" I select this very striking passage:—

Possessed of an intellect of great analytic and destructive force, he was almost entirely lacking in imagination, and he was therefore unable to raise his work to a plane in which the mutually combative elements of his nature might have been reconciled. His light moments of envy, anger, and vanity passed into the crucible to come forth unchanged. He lacked the magic wand, and his work never took wings above his conception.

Now compare the two places; "the streets were more than a mere assemblage of houses;" . . . "his light moments . . . passed into the crucible to come forth unchanged. He lacked the magic wand." I think these two passages indicate the answer to the "why" that I am forced to resolve; show something of the secret of the strange charm which "The Ghost-Ship" possesses.

It delights because it is significant, because it is no mere assemblage of words and facts and observations and incidents, it delights because its matter has not passed through the crucible unchanged. On the contrary, the jumble of experiences and impressions which fell to the lot of the author as to us all had assuredly been placed in the athanor of art, in that furnace of the sages which is said to be governed with wisdom. Lead entered the burning of the fire, gold came forth from it.

This analogy of the process of alchemy which Richard Middleton has himself suggested is one of the finest and the fittest for our purpose; but there are many others. The "magic wand" analogy comes to much the same thing; there is the like notion of something ugly and insignificant changed to something beautiful and significant. Something ugly; shall we not say rather something formless transmuted into form! After all, the Latin Dictionary declares solemnly that "beauty" is one of the meanings of "forma" And here we are away from alchemy and the magic wand ideas, and pass to the thought of the first place that I have quoted: "the streets were more than a mere assemblage of houses," The puzzle is solved; the jig-saw—I think they call it—has been successfully fitted together, There in a box lay all the jagged, irregular pieces, each in itself crazy and meaningless and irritating by its very lack of meaning: now we see each part adapted to the other and the whole is one picture and one purpose.

But the first thing necessary to this achievement is the recognition of the fact that there is a puzzle. There are many people who go through life persuaded that there isn't a puzzle at all; that it was only the infancy and rude childhood of the world which dreamed a vain dream of a picture to be made out of the jagged bits of wood, There never has been a picture, these persons say, and there never will be a picture, all we have to do is to take the bits out of the box, look at them, and put them back again. Or, returning to Richard Middleton's excellent example: there is no such thing as London, there are only houses. No man has seen London at any time; the very word (meaning "the fort on the lake") is nonsensical; no human eye has ever beheld aught else but a number of houses; it is clear that this "London" is as mythical and monstrous and irrational a concept as many others of the same class. Well, people who talk like that are doubtless sent into the world for some useful but mysterious process; but they can't write real books. Richard Middleton knew that there was a puzzle; in other words, that the universe is a great mystery; and this consciousness of his is the source of the charm of "The Ghost Ship."

I have compared this orthodox view of life and the universe and the fine art that results from this view to the solving of a puzzle; but the analogy is not an absolutely perfect one. For if you buy a jig-saw in a box in the Haymarket, you take it home with you and begin to put the pieces together, and sooner or later the toil is over and the difficulties are overcome: the picture is clear before you. Yes, the toil is over, but so is the fun; it is but poor sport to do the trick all over again. And here is the vast inferiority of the things they sell in the shops to the universe: our great puzzle is never perfectly solved. We come across marvellous hints, we join line to line and our hearts beat with the rapture of a great surmise; we follow a certain track and know by sure signs and signals that we are not mistaken, that we are on the right road; we are furnished with certain charts which tell us "here there be water-pools," "here is a waste place," "here a high hill riseth," and we find as we journey that so it is. But, happily, by the very nature of the case, we can never put the whole of the picture together, we can never recover the perfect utterance of the Lost Word, we can never say "here is the end of all the journey." Man is so made that all his true delight arises from the contemplation of mystery, and save by his own frantic and invincible folly, mystery is never taken from him; it rises within his soul, a well of joy unending.

Hence it is that the consciousness of this mystery, resolved into the form of art, expresses itself usually (or always) by symbols, by the part put for the whole. Now and then, as in the case of Dante, as it was with the great romance-cycle of the Holy Graal, we have a sense of completeness. With the vision of the Angelic Rose and the sentence concerning that Love which moves the sun and the other stars there is the shadow of a catholic survey of all things; and so in a less degree it is as we read of the translation of Galahad. Still, the Rose and the Graal are but symbols of the eternal verities, not those verities themselves in their essences; and in these later days when we have become clever—with the cleverness of the Performing Pig—it is a great thing to find the most obscure and broken indications of the things which really are. There is the true enchantment of true romance in the Don Quixote—for those who can understand—but it is delivered in the mode of parody and burlesque; and so it is with the extraordinary fantasy, "The Ghost-Ship," which gives its name to this collection of tales. Take this story to bits, as it were; analyse it; you will be astonished at its frantic absurdity: the ghostly galleon blown in by a great tempest to a turnip-patch in Fairfield, a little village lying near the Portsmouth Road about half-way between London and the sea; the farmer grumbling at the loss of so many turnips; the captain of the weird vessel acknowledging the justice of the claim and tossing a great gold brooch to the landlord by way of satisfying the debt; the deplorable fact that all the decent village ghosts learned to riot with Captain Bartholomew Roberts; the visit of the parson and his godly admonitions to the Captain on the evil work he was doing; mere craziness, you will say?

Yes; but the strange thing is that as, in spite of all jocose tricks and low-comedy misadventures, Don Quixote departs from us with a great light shining upon him; so this ghost-ship of Richard Middleton's, somehow or other, sails and anchors and re-sails in an unearthly glow; and Captain Bartholomew's rum that was like hot oil and honey and fire in the veins of the mortals who drank of it, has become for me one of the nobilium poculorum of story. And thus did the ship put forth from the village and sail away in a great tempest of wind—to what unimaginable seas of the spirit!

The wind that had been howling outside like an outrageous dog had all of a sudden turned as melodious as the carol-boys of a Christmas Eve.

We went to the door, and the wind burst it open so that the handle was driven clean into the plaster of the wall. But we didn't think much of that at the time; for over our heads, sailing very comfortably through the windy stars, was the ship that had passed the summer in landlord's field. Her portholes and her bay-window were blazing with lights, and there was a noise of singing and fiddling on her decks. "He's gone," shouted landlord above the storm, "and he's taken half the village with him!" I could only nod in answer, not having lungs like bellows of leather.

I declare I would not exchange this short, crazy, enchanting fantasy for a whole wilderness of seemly novels, proclaiming in decorous accents the undoubted truth that there are milestones on the Portsmouth Road.

Arthur Machen.

The Ghost-Ship

Fairfield is a little village lying near the Portsmouth Road about half-way between London and the sea. Strangers who find it by accident now and then, call it a pretty, old-fashioned place; we who live in it and call it home don't find anything very pretty about it, but we should be sorry to live anywhere else. Our minds have taken the shape of the inn and the church and the green, I suppose. At all events we never feel comfortable out of Fairfield.

Of course the Cockneys, with their vasty houses and noise-ridden streets, can call us rustics if they choose, but for all that Fairfield is a better place to live in than London. Doctor says that when he goes to London his mind is bruised with the weight of the houses, and he was a Cockney born. He had to live there himself when he was a little chap, but he knows better now. You gentlemen may laugh—perhaps some of you come from London way—but it seems to me that a witness like that is worth a gallon of arguments.

Dull? Well, you might find it dull, but I assure you that I've listened to all the London yarns you have spun tonight, and they're absolutely nothing to the things that happen at Fairfield. It's because of our way of thinking and minding our own business. If one of your Londoners were set down on the green of a Saturday night when the ghosts of the lads who died in the war keep tryst with the lasses who lie in the church-yard, he couldn't help being curious and interfering, and then the ghosts would go somewhere where it was quieter. But we just let them come and go and don't make any fuss, and in consequence Fairfield is the ghostiest place in all England. Why, I've seen a headless man sitting on the edge of the well in broad daylight, and the children playing about his feet as if he were their father. Take my word for it, spirits know when they are well off as much as human beings.

Still, I must admit that the thing I'm going to tell you about was queer even for our part of the world, where three packs of ghost-hounds hunt regularly during the season, and blacksmith's great-grandfather is busy all night shoeing the dead gentlemen's horses. Now that's a thing that wouldn't happen in London, because of their interfering ways, but blacksmith he lies up aloft and sleeps as quiet as a lamb. Once when he had a bad head he shouted down to them not to make so much noise, and in the morning he found an old guinea left on the anvil as an apology. He wears it on his watch-chain now. But I must get on with my story; if I start telling you about the queer happenings at Fairfield I'll never stop.

It all came of the great storm in the spring of '97, the year that we had two great storms. This was the first one, and I remember it very well, because I found in the morning that it had lifted the thatch of my pigsty into the widow's garden as clean as a boy's kite. When I looked over the hedge, widow—Tom Lamport's widow that was—was prodding for her nasturtiums with a daisy-grubber. After I had watched her for a little I went down to the "Fox and Grapes" to tell landlord what she had said to me. Landlord he laughed, being a married man and at ease with the sex. "Come to that," he said, "the tempest has blowed something into my field. A kind of a ship I think it would be."

I was surprised at that until he explained that it was only a ghost-ship and would do no hurt to the turnips. We argued that it had been blown up from the sea at Portsmouth, and then we talked of something else. There were two slates down at the parsonage and a big tree in Lumley's meadow. It was a rare storm.

I reckon the wind had blown our ghosts all over England. They were coming back for days afterwards with foundered horses and as footsore as possible, and they were so glad to get back to Fairfield that some of them walked up the street crying like little children. Squire said that his great-grandfather's great-grandfather hadn't looked so dead-beat since the battle of Naseby, and he's an educated man.

What with one thing and another, I should think it was a week before we got straight again, and then one afternoon I met the landlord on the green and he had a worried face. "I wish you'd come and have a look at that ship in my field," he said to me; "it seems to me it's leaning real hard on the turnips. I can't bear thinking what the missus will say when she sees it."

I walked down the lane with him, and sure enough there was a ship in the middle of his field, but such a ship as no man had seen on the water for three hundred years, let alone in the middle of a turnip-field. It was all painted black and covered with carvings, and there was a great bay window in the stern for all the world like the Squire's drawing-room. There was a crowd of little black cannon on deck and looking out of her port-holes, and she was anchored at each end to the hard ground. I have seen the wonders of the world on picture-postcards, but I have never seen anything to equal that.

"She seems very solid for a ghost-ship," I said, seeing the landlord was bothered.

"I should say it's a betwixt and between," he answered, puzzling it over, "but it's going to spoil a matter of fifty turnips, and missus she'll want it moved." We went up to her and touched the side, and it was as hard as a real ship. "Now there's folks in England would call that very curious," he said.

Now I don't know much about ships, but I should think that that ghost-ship weighed a solid two hundred tons, and it seemed to me that she had come to stay, so that I felt sorry for landlord, who was a married man. "All the horses in Fairfield won't move her out of my turnips," he said, frowning at her.

Just then we heard a noise on her deck, and we looked up and saw that a man had come out of her front cabin and was looking down at us very peaceably. He was dressed in a black uniform set out with rusty gold lace, and he had a great cutlass by his side in a brass sheath. "I'm Captain Bartholomew Roberts," he said, in a gentleman's voice, "put in for recruits. I seem to have brought her rather far up the harbour."

"Harbour!" cried landlord; "why, you're fifty miles from the sea."

Captain Roberts didn't turn a hair. "So much as that, is it?" he said coolly. "Well, it's of no consequence."

Landlord was a bit upset at this. "I don't want to be unneighbourly," he said, "but I wish you hadn't brought your ship into my field. You see, my wife sets great store on these turnips."

The captain took a pinch of snuff out of a fine gold box that he pulled out of his pocket, and dusted his fingers with a silk handkerchief in a very genteel fashion. "I'm only here for a few months," he said; "but if a testimony of my esteem would pacify your good lady I should be content," and with the words he loosed a great gold brooch from the neck of his coat and tossed it down to landlord.

Landlord blushed as red as a strawberry. "I'm not denying she's fond of jewellery," he said, "but it's too much for half a sackful of turnips." And indeed it was a handsome brooch.

The captain laughed. "Tut, man," he said, "it's a forced sale, and you deserve a good price. Say no more about it;" and nodding good-day to us, he turned on his heel and went into the cabin. Landlord walked back up the lane like a man with a weight off his mind. "That tempest has blowed me a bit of luck," he said; "the missus will be much pleased with that brooch. It's better than blacksmith's guinea, any day."

Ninety-seven was Jubilee year, the year of the second Jubilee, you remember, and we had great doings at Fairfield, so that we hadn't much time to bother about the ghost-ship though anyhow it isn't our way to meddle in things that don't concern us. Landlord, he saw his tenant once or twice when he was hoeing his turnips and passed the time of day, and landlord's wife wore her new brooch to church every Sunday. But we didn't mix much with the ghosts at any time, all except an idiot lad there was in the village, and he didn't know the difference between a man and a ghost, poor innocent! On Jubilee Day, however, somebody told Captain Roberts why the church bells were ringing, and he hoisted a flag and fired off his guns like a loyal Englishman. 'Tis true the guns were shotted, and one of the round shot knocked a hole in Farmer Johnstone's barn, but nobody thought much of that in such a season of rejoicing.

It wasn't till our celebrations were over that we noticed that anything was wrong in Fairfield. 'Twas shoemaker who told me first about it one morning at the "Fox and Grapes." "You know my great great-uncle?" he said to me.

"You mean Joshua, the quiet lad," I answered, knowing him well.

"Quiet!" said shoemaker indignantly. "Quiet you call him, coming home at three o'clock every morning as drunk as a magistrate and waking up the whole house with his noise."

"Why, it can't be Joshua!" I said, for I knew him for one of the most respectable young ghosts in the village.

"Joshua it is," said shoemaker; "and one of these nights he'll find himself out in the street if he isn't careful."

This kind of talk shocked me, I can tell you, for I don't like to hear a man abusing his own family, and I could hardly believe that a steady youngster like Joshua had taken to drink. But just then in came butcher Aylwin in such a temper that he could hardly drink his beer. "The young puppy! the young puppy!" he kept on saying; and it was some time before shoemaker and I found out that he was talking about his ancestor that fell at Senlac.

"Drink?" said shoemaker hopefully, for we all like company in our misfortunes, and butcher nodded grimly.

"The young noodle," he said, emptying his tankard.

Well, after that I kept my ears open, and it was the same story all over the village. There was hardly a young man among all the ghosts of Fairfield who didn't roll home in the small hours of the morning the worse for liquor. I used to wake up in the night and hear them stumble past my house, singing outrageous songs. The worst of it was that we couldn't keep the scandal to ourselves and the folk at Greenhill began to talk of "sodden Fairfield" and taught their children to sing a song about us:

 "Sodden Fairfield, sodden Fairfield, has no use for bread-and-butter,

 Rum for breakfast, rum for dinner, rum for tea, and rum for supper!"

We are easy-going in our village, but we didn't like that.

Of course we soon found out where the young fellows went to get the drink, and landlord was terribly cut up that his tenant should have turned out so badly, but his wife wouldn't hear of parting with the brooch, so that he couldn't give the Captain notice to quit. But as time went on, things grew from bad to worse, and at all hours of the day you would see those young reprobates sleeping it off on the village green. Nearly every afternoon a ghost-wagon used to jolt down to the ship with a lading of rum, and though the older ghosts seemed inclined to give the Captain's hospitality the go-by, the youngsters were neither to hold nor to bind.

So one afternoon when I was taking my nap I heard a knock at the door, and there was parson looking very serious, like a man with a job before him that he didn't altogether relish. "I'm going down to talk to the Captain about all this drunkenness in the village, and I want you to come with me," he said straight out.

I can't say that I fancied the visit much, myself, and I tried to hint to parson that as, after all, they were only a lot of ghosts it didn't very much matter.

"Dead or alive, I'm responsible for the good conduct," he said, "and

I'm going to do my duty and put a stop to this continued disorder.

And you are coming with me John Simmons." So I went, parson being a

persuasive kind of man.

We went down to the ship, and as we approached her I could see the Captain tasting the air on deck. When he saw parson he took off his hat very politely and I can tell you that I was relieved to find that he had a proper respect for the cloth. Parson acknowledged his salute and spoke out stoutly enough. "Sir, I should be glad to have a word with you."

"Come on board, sir; come on board," said the Captain, and I could tell by his voice that he knew why we were there. Parson and I climbed up an uneasy kind of ladder, and the Captain took us into the great cabin at the back of the ship, where the bay-window was. It was the most wonderful place you ever saw in your life, all full of gold and silver plate, swords with jewelled scabbards, carved oak chairs, and great chests that look as though they were bursting with guineas. Even parson was surprised, and he did not shake his head very hard when the Captain took down some silver cups and poured us out a drink of rum. I tasted mine, and I don't mind saying that it changed my view of things entirely. There was nothing betwixt and between about that rum, and I felt that it was ridiculous to blame the lads for drinking too much of stuff like that. It seemed to fill my veins with honey and fire.

Parson put the case squarely to the Captain, but I didn't listen much to what he said; I was busy sipping my drink and looking through the window at the fishes swimming to and fro over landlord's turnips. Just then it seemed the most natural thing in the world that they should be there, though afterwards, of course, I could see that that proved it was a ghost-ship.

But even then I thought it was queer when I saw a drowned sailor

float by in the thin air with his hair and beard all full of bubbles.

It was the first time I had seen anything quite like that at

Fairfield.

All the time I was regarding the wonders of the deep parson was telling Captain Roberts how there was no peace or rest in the village owing to the curse of drunkenness, and what a bad example the youngsters were setting to the older ghosts. The Captain listened very attentively, and only put in a word now and then about boys being boys and young men sowing their wild oats. But when parson had finished his speech he filled up our silver cups and said to parson, with a flourish, "I should be sorry to cause trouble anywhere where I have been made welcome, and you will be glad to hear that I put to sea tomorrow night. And now you must drink me a prosperous voyage." So we all stood up and drank the toast with honour, and that noble rum was like hot oil in my veins.

After that Captain showed us some of the curiosities he had brought back from foreign parts, and we were greatly amazed, though afterwards I couldn't clearly remember what they were. And then I found myself walking across the turnips with parson, and I was telling him of the glories of the deep that I had seen through the window of the ship. He turned on me severely. "If I were you, John Simmons," he said, "I should go straight home to bed." He has a way of putting things that wouldn't occur to an ordinary man, has parson, and I did as he told me.

Well, next day it came on to blow, and it blew harder and harder, till about eight o'clock at night I heard a noise and looked out into the garden. I dare say you won't believe me, it seems a bit tall even to me, but the wind had lifted the thatch of my pigsty into the widow's garden a second time. I thought I wouldn't wait to hear what widow had to say about it, so I went across the green to the "Fox and Grapes", and the wind was so strong that I danced along on tiptoe like a girl at the fair. When I got to the inn landlord had to help me shut the door; it seemed as though a dozen goats were pushing against it to come in out of the storm.

"It's a powerful tempest," he said, drawing the beer. "I hear there's a chimney down at Dickory End."

"It's a funny thing how these sailors know about the weather," I answered. "When Captain said he was going tonight, I was thinking it would take a capful of wind to carry the ship back to sea, but now here's more than a capful."

"Ah, yes," said landlord, "it's tonight he goes true enough, and, mind you, though he treated me handsome over the rent, I'm not sure it's a loss to the village. I don't hold with gentrice who fetch their drink from London instead of helping local traders to get their living."

"But you haven't got any rum like his," I said, to draw him out.

His neck grew red above his collar, and I was afraid I'd gone too far; but after a while he got his breath with a grunt.

"John Simmons," he said, "if you've come down here this windy night to talk a lot of fool's talk, you've wasted a journey."

Well, of course, then I had to smooth him down with praising his rum, and Heaven forgive me for swearing it was better than Captain's. For the like of that rum no living lips have tasted save mine and parson's. But somehow or other I brought landlord round, and presently we must have a glass of his best to prove its quality.

"Beat that if you can!" he cried, and we both raised our glasses to our mouths, only to stop half-way and look at each other in amaze. For the wind that had been howling outside like an outrageous dog had all of a sudden turned as melodious as the carol-boys of a Christmas Eve.

"Surely that's not my Martha," whispered landlord; Martha being his great-aunt that lived in the loft overhead.

We went to the door, and the wind burst it open so that the handle was driven clean into the plaster of the wall. But we didn't think about that at the time; for over our heads, sailing very comfortably through the windy stars, was the ship that had passed the summer in landlord's field. Her portholes and her bay-window were blazing with lights, and there was a noise of singing and fiddling on her decks. "He's gone," shouted landlord above the storm, "and he's taken half the village with him!" I could only nod in answer, not having lungs like bellows of leather.

In the morning we were able to measure the strength of the storm, and over and above my pigsty there was damage enough wrought in the village to keep us busy. True it is that the children had to break down no branches for the firing that autumn, since the wind had strewn the woods with more than they could carry away. Many of our ghosts were scattered abroad, but this time very few came back, all the young men having sailed with Captain; and not only ghosts, for a poor half-witted lad was missing, and we reckoned that he had stowed himself away or perhaps shipped as cabin-boy, not knowing any better.

What with the lamentations of the ghost-girls and the grumbling of families who had lost an ancestor, the village was upset for a while, and the funny thing was that it was the folk who had complained most of the carryings-on of the youngsters, who made most noise now that they were gone. I hadn't any sympathy with shoemaker or butcher, who ran about saying how much they missed their lads, but it made me grieve to hear the poor bereaved girls calling their lovers by name on the village green at nightfall. It didn't seem fair to me that they should have lost their men a second time, after giving up life in order to join them, as like as not. Still, not even a spirit can be sorry for ever, and after a few months we made up our mind that the folk who had sailed in the ship were never coming back, and we didn't talk about it any more.

And then one day, I dare say it would be a couple of years after, when the whole business was quite forgotten, who should come trapesing along the road from Portsmouth but the daft lad who had gone away with the ship, without waiting till he was dead to become a ghost. You never saw such a boy as that in all your life. He had a great rusty cutlass hanging to a string at his waist, and he was tattooed all over in fine colours, so that even his face looked like a girl's sampler. He had a handkerchief in his hand full of foreign shells and old-fashioned pieces of small money, very curious, and he walked up to the well outside his mother's house and drew himself a drink as if he had been nowhere in particular.

The worst of it was that he had come back as soft-headed as he went, and try as we might we couldn't get anything reasonable out of him. He talked a lot of gibberish about keel-hauling and walking the plank and crimson murders—things which a decent sailor should know nothing about, so that it seemed to me that for all his manners Captain had been more of a pirate than a gentleman mariner. But to draw sense out of that boy was as hard as picking cherries off a crab-tree. One silly tale he had that he kept on drifting back to, and to hear him you would have thought that it was the only thing that happened to him in his life. "We was at anchor," he would say, "off an island called the Basket of Flowers, and the sailors had caught a lot of parrots and we were teaching them to swear. Up and down the decks, up and down the decks, and the language they used was dreadful. Then we looked up and saw the masts of the Spanish ship outside the harbour. Outside the harbour they were, so we threw the parrots into the sea and sailed out to fight. And all the parrots were drownded in the sea and the language they used was dreadful." That's the sort of boy he was, nothing but silly talk of parrots when we asked him about the fighting. And we never had a chance of teaching him better, for two days after he ran away again, and hasn't been seen since.

That's my story, and I assure you that things like that are happening at Fairfield all the time. The ship has never come back, but somehow as people grow older they seem to think that one of these windy nights she'll come sailing in over the hedges with all the lost ghosts on board. Well, when she comes, she'll be welcome. There's one ghost-lass that has never grown tired of waiting for her lad to return. Every night you'll see her out on the green, straining her poor eyes with looking for the mast-lights among the stars. A faithful lass you'd call her, and I'm thinking you'd be right.

Landlord's field wasn't a penny the worse for the visit, but they do say that since then the turnips that have been grown in it have tasted of rum.

A Drama Of Youth

I

For some days school had seemed to me even more tedious than usual. The long train journey in the morning, the walk through Farringdon Meat Market, which æsthetic butchers made hideous with mosaics of the intestines of animals, as if the horror of suety pavements and bloody sawdust did not suffice, the weariness of inventing lies that no one believed to account for my lateness and neglected homework, and the monotonous lessons that held me from my dreams without ever for a single instant capturing my interest—all these things made me ill with repulsion. Worst of all was the society of my cheerful, contented comrades, to avoid which I was compelled to mope in deserted corridors, the prey of a sorrow that could not be enjoyed, a hatred that was in no way stimulating. At the best of times the atmosphere of the place disgusted me. Desks, windows, and floors, and even the grass in the quadrangle, were greasy with London soot, and there was nowhere any clean air to breathe or smell. I hated the gritty asphalt that gave no peace to my feet and cut my knees when my clumsiness made me fall. I hated the long stone corridors whose echoes seemed to me to mock my hesitating footsteps when I passed from one dull class to another. I hated the stuffy malodorous classrooms, with their whistling gas-jets and noise of inharmonious life. I would have hated the yellow fogs had they not sometimes shortened the hours of my bondage. That five hundred boys shared this horrible environment with me did not abate my sufferings a jot; for it was clear that they did not find it distasteful, and they therefore became as unsympathetic for me as the smell and noise and rotting stones of the school itself.

The masters moved as it were in another world, and, as the classes were large, they understood me as little as I understood them. They knew that I was idle and untruthful, and they could not know that I was as full of nerves as a girl, and that the mere task of getting to school every morning made me physically sick. They punished me repeatedly and in vain, for I found every hour I passed within the walls of the school an overwhelming punishment in itself, and nothing I made any difference to me. I lied to them because they expected it, and because I had no words in which to express the truth if I knew it, which is doubtful. For some reason I could not tell them at home why I got on so badly at school, or no doubt they would have taken me away and sent me to a country school, as they did afterwards. Nearly all the real sorrows of childhood are due to this dumbness of the emotions; we teach children to convey facts by means of words, but we do not teach them how to make their feelings intelligible. Unfortunately, perhaps, I was very happy at night with my story-books and my dreams, so that the real misery of my days escaped the attention of the grown-up people. Of course I never even thought of doing my homework, and the labour of inventing new lies every day to account for my negligence became so wearisome that once or twice I told the truth and simply said I had not done it; but the masters held that this frankness aggravated the offence, and I had to take up anew my tiresome tale of improbable calamities. Sometimes my stories were so wild that the whole class would laugh, and I would have to laugh myself; yet on the strength of this elaborate politeness to authority I came to believe myself that I was untruthful by nature.

The boys disliked me because I was not sociable, but after a time they grew tired of bullying me and left me alone. I detested them because they were all so much alike that their numbers filled me with horror. I remember that the first day I went to school I walked round and round the quadrangle in the luncheon-hour, and every boy who passed stopped me and asked me my name and what my father was. When I said he was an engineer every one of the boys replied, "Oh! the man who drives the engine." The reiteration of this childish joke made me hate them from the first, and afterwards I discovered that they were equally unimaginative in everything they did. Sometimes I would stand in the midst of them, and wonder what was the matter with me that I should be so different from all the rest. When they teased me, repeating the same questions over and over again, I cried easily, like a girl, without quite knowing why, for their stupidities could not hurt my reason; but when they bullied me I did not cry, because the pain made me forget the sadness of my heart. Perhaps it was because of this that they thought I was a little mad.

Grey day followed grey day, and I might in time have abandoned all efforts to be faithful to my dreams, and achieved a kind of beast-like submission that was all the authorities expected of notorious dunces. I might have taught my senses to accept the evil conditions of life in that unclean place; I might even have succeeded in making myself one with the army of shadows that thronged in the quadrangle and filled the air with meaningless noise.

But one evening when I reached home I saw by the faces of the grown-up people that something had upset their elaborate precautions for an ordered life, and I discovered that my brother, who had stayed at home with a cold, was ill in bed with the measles. For a while the significance of the news escaped me; then, with a sudden movement of my heart, which made me feel ill, I realised that probably I would have to stay away from school because of the infection. My feet tapped on the floor with joy, though I tried to appear unconcerned. Then, as I nursed my sudden hope of freedom, a little fearfully lest it should prove an illusion, a new and enchanting idea came to me. I slipped from the room, ran upstairs to my bedroom and, standing by the side of my bed, tore open my waistcoat and shirt with clumsy, trembling fingers. One, two, three, four, five! I counted the spots in a triumphant voice, and then with a sudden revulsion sat down on the bed to give the world an opportunity to settle back in its place. I had the measles, and therefore I should not have to go back to school! I shut my eyes for a minute and opened them again, but still I had the measles. The cup of happiness was at my lips, but I sipped delicately because it was full to the brim, and I would not spill a drop.

This mood did not last long. I had to run down the house and tell the world the good news. The grown-up people rebuked my joyousness, while admitting that it might be as well that I should have the measles then as later on. In spite of their air of resignation I could hardly sit still for excitement. I wanted to go into the kitchen and show my measles to the servants, but I was told to stay where I was in front of the fire while my bed was moved into my brother's room. So I stared at the glowing coals till my eyes smarted, and dreamed long dreams. I would be in bed for days, all warm from head to foot, and no one would interrupt my pleasant excursions in the world I preferred to this. If I had heard of the beneficent microbe to which lowed my happiness, I would have mentioned it in my prayers.

Late that night, I called over to my brother to ask how long measles lasted. He told me to go to sleep, so that I knew he did not know the answer to my question. I lay at ease tranquilly turning the problem over in my mind. Four weeks, six weeks, eight weeks; why, if I was lucky, it would carry me through to the holidays! At all events, school was already very far away, like a nightmare remembered at noon. I said good-night to my brother, and received an irritated grunt in reply. I did not mind his surliness; tomorrow when I woke up, I would begin my dreams.

II

When I found myself in bed in the morning, already sick at heart because even while I slept I could not forget the long torment of my life at school, I would lie still for a minute or two and try to concentrate my shuddering mind on something pleasant, some little detail of the moment that seemed to justify hope. Perhaps I had some money to spend or a holiday to look forward to; though often enough I would find nothing to save me from realising with childish intensity the greyness of the world in which it was my fate to move. I did not want to go out into life; it was dull and gruel and greasy with soot. I only wanted to stop at home in any little quiet corner out of everybody's way and think my long, heroic thoughts. But even while I mumbled my hasty breakfast and ran to the station to catch my train the atmosphere of the school was all about me, and my dreamer's courage trembled and vanished.

When I woke from sleep the morning after my good fortune, I did not at first realise the extent of my happiness; I only knew that deep in my heart I was conscious of some great cause for joy. Then my eyes, still dim with sleep, discovered that I was in my brother's bedroom, and in a flash the joyful truth was revealed to me. I sat up and hastily examined my body to make sure that the rash had not disappeared, and then my spirit sang a song of thanksgiving of which the refrain was, "I have the measles!" I lay back in bed and enjoyed the exquisite luxury of thinking of the evils that I had escaped. For once my morbid sense of atmosphere was a desirable possession and helpful to my happiness. It was delightful to pull the bedclothes over my shoulders and conceive the feelings of a small boy who should ride to town in a jolting train, walk through a hundred kinds of dirt and a hundred disgusting smells to win to prison at last, where he should perform meaningless tasks in the distressing society of five hundred mocking apes. It was pleasant to see the morning sun and feel no sickness in my stomach, no sense of depression in my tired brain. Across the room my brother gurgled and choked in his sleep, and in some subtle way contributed to my ecstasy of tranquillity. I was no longer concerned for the duration of my happiness. I felt that this peace that I had desired so long must surely last for ever.

To the grown-up folk who came to see us during the day—the doctor, certain germ-proof unmarried aunts, truculently maternal, and the family itself—my brother's case was far more interesting than mine because he had caught the measles really badly. I just had them comfortably; enough to be infectious, but not enough to feel ill, so I was left in pleasant solitude while the women competed for the honour of smoothing my brother's pillow and tiptoeing in a fidgeting manner round his bed. I lay on my back and looked with placid interest at the cracks in the ceiling. They were like the main roads in a map, and I amused myself by building little houses beside them—houses full of books and warm hearthrugs, and with a nice pond lively with tadpoles in the garden of each. From the windows of the houses you could watch all the traffic that went along the road, men and women and horses, and best of all, the boys going to school in the morning—boys who had not done their homework and who would be late for prayers. When I talked about the cracks to my brother he said that perhaps the ceiling would give way and fall on our heads. I thought about this too, and found it quite easy to picture myself lying in the bed with a smashed head, and blood all over the pillow. Then it occurred to me that the plaster might smash me all over, and my impressions of Farringdon Meat Market added a gruesome vividness to my conception of the consequences. I always found it pleasant to imagine horrible things; it was only the reality that made me sick.

Towards nightfall I became a little feverish, and I heard the grown-ups say that they would give me some medicine later on. Medicine for me signified the nauseous powders of Dr. Gregory, so I pretended to be asleep every time anyone came into the room, in order to escape my destiny, until at last some one stood by my bedside so long that I became cramped and had to pretend to wake up. Then I was given the medicine, and found to my surprise that it was delicious and tasted of oranges. I felt that there had been a mistake somewhere, but my head sat a little heavily on my shoulders, and I would not trouble to fix the responsibility. This time I fell asleep in earnest, and woke in the middle of the night to find my brother standing by my bed, making noises with his mouth. I thought that he had gone mad, and would kill me perhaps, but after a time he went back to bed saying all the bad words he knew. The excitement had made me wide awake, and I tossed about thinking of the cracked ceiling above my head. The room was quite dark, and I could see nothing, so that it might be bulging over me without my knowing it. I stood up in bed and stretched up my arm, but I could not reach the ceiling; yet when I lay down again I felt as though it had sunk so far, that it was touching my hair, and I found it difficult to breathe in such a small space. I was afraid to move for fear of bringing it down upon me, and in a short while the pressure upon my body became unbearable, and I shrieked out for help. Some one came in and lit the gas, and found me looking very foolish and my brother delirious. I fell asleep almost immediately, but was conscious through my dreams that the gas was still alight and that they were watching by my brother's bedside.

In the morning he was very ill and I was no longer feverish, so it was decided to move me back into my own bedroom. I was wrapped up in the bedclothes and told to sit still while the bed was moved. I sat in an armchair, feeling like a bundle of old clothes, and looking at the cracks in the ceiling which seemed to me like roads. I knew that I had already lost all importance as an invalid, but I was very happy nevertheless. For from the window of one of my little houses I was watching the boys going to school, and my heart was warm with the knowledge of my own emancipation. As my legs hung down from the chair I found it hard to keep my slippers on my stockingless feet.

III

There followed for me a period of deep and unbroken satisfaction. I was soon considered well enough to get up, and I lived pleasantly between the sofa and the fireside waiting on my brother's convalescence, for it had been settled that I should go away with him to the country for a change of air. I read Dickens and Dumas in English, and made up long stories in which I myself played important but not always heroic parts. By means of intellectual exercises of this kind I achieved a tranquillity like that of an old man, fearing nothing, desiring nothing, regretting nothing. I no longer reckoned the days or the hours, I content to enjoy a passionless condition of being that asked no questions and sought none of me, nor did I trouble to number my journeys in the world of infinite shadows. But in that long hour of peace I realised that in some inexplicable way I was interested in the body of a little boy, whose hands obeyed my unspoken wishes, whose legs sprawled before me on the sofa. I knew that before I met him, this boy, whose littleness surprised me, had suffered ill dreams in a nameless world, and now, worn out with tears and humiliation and dread of life, he slept, and while he slept I watched him dispassionately, as I would have looked at a crippled daddy-long-legs. To have felt compassion for him would have disturbed the tranquillity that was a necessary condition of my existence, so I contented myself with noticing his presence and giving him a small part in the pageant of my dreams. He was not so beautiful as I wished all my comrades to be, and he was besides very small; but shadows are amiable play-friends, and they did not blame him because he cried when he was teased and did not cry when he was beaten, or because the wild unreason of his sorrow made him find cause for tears in the very fullness of his rare enjoyment. For the first time in my life it seems to me I saw this little boy as he was, squat-bodied, big-headed, thick-lipped, and with a face swept clean of all emotions save where his two great eyes glowed with a sulky fire under exaggerated eyebrows. I noticed his grimy nails, his soiled collar, his unbrushed clothes, the patent signs of defeat changing to utter rout, and from the heights of my great peace I was not sorry for him. He was like that, other boys were different, that was all.

And then on a day fear returned to my heart, and my newly discovered Utopia was no more. I do not know what chance word of the grown-up people or what random thought of mine did the mischief; but of a sudden I realised that for all my dreaming I was only separated by a measurable number of days from the horror of school. Already I was sick with fear, and in place of my dreams I distressed myself by visualising the scenes of the life I dreaded—the Meat Market, the dusty shadows of the gymnasium, the sombre reticence of the great hall. All that my lost tranquillity had given me was a keener sense of my own being; my smallness, my ugliness, my helplessness in the face of the great cruel world. Before I had sometimes been able to dull my emotions in unpleasant circumstances and thus achieve a dogged calm; now I was horribly conscious of my physical sensations, and, above all, of that deadly sinking in my stomach called fear. I clenched my hands, telling myself that I was happy, and trying to force my mind to pleasant thoughts; but though my head swam with the effort, I continued to be conscious that I was afraid. In the midst of my mental struggles I discovered that even if I succeeded in thinking happy things I should still have to go back to school after all, and the knowledge that thought could not avert calamity was like a bruise on my mind. I pinched my arms and legs, with the idea that immediate pain would make me forget my fears for the future; but I was not brave enough to pinch them really hard, and I could not forget the motive for my action. I lay back on the sofa and kicked the cushions with my feet in a kind of forlorn anger. Thought was no use, nothing was any use, and my stomach was sick, sick with fear. And suddenly I became aware of an immense fatigue that overwhelmed my mind and my body, and made me feel as helpless as a little child. The tears that were always near my eyes streamed down my face, making my cheek sore against the wet cushion, and my breath came in painful, ridiculous gulps. For a moment I made an effort to control my grief; and then I gave way utterly, crying with my whole body like a little child, until, like a little child, I fell asleep.

When I awoke the room was grey with dusk, and I sat up with a swaying head, glad to hide the shame of my foolish swollen face amongst the shadows. My mouth was still salt with tears, and I was very thirsty, but I was always anxious to hide my weakness from other people, and I was afraid that if I asked for something to drink they would see that I had been crying. The fire had gone out while I slept, and I felt cold and stiff, but my abandonment of restraint had relieved me, and my fear was now no more than a vague unrest. My mind thought slowly but very clearly. I saw that it was a pity that I had not been more ill than I was, for then, like my brother, I should have gone away for a month instead of a fortnight. As it was, everybody laughed at me because I looked so well, and said they did not believe that I had been ill at all. If I had thought of it earlier I might have been able to make myself worse somehow or other, but now it was too late. When the maid came in and lit the gas for tea she blamed me for letting the fire out, and told me that I had a dirty face. I was glad of the chance to slip away and wash my burning cheeks in cold water. When I had finished and dried my face on the rough towel I looked at myself in the glass. I looked as if I had been to the seaside for a holiday, my cheeks were so red!

That night as I lay sleepless in my bed, seeking for a cool place between the sheets in which to rest my hot feet, the sickness of fear returned to me, and I knew that I was lost. I shut my eyes tightly, but I could not shut out the vivid pictures of school life that my memory had stored up for my torment; I beat my head against the pillow, but I could not change my thoughts. I recalled all the possible events that might interfere with my return to school, a new illness, a railway accident, even suicide, but my reason would not accept these romantic issues. I was helpless before my destiny, and my destiny made me I afraid.

And then, perhaps I was half asleep or fond with fear, I leapt out of bed and stood in the middle of the room to meet life and fight it. The hem of my nightshirt tickled my shin and my feet grew cold on the carpet; but though I stood ready with my fists clenched I could see no adversary among the friendly shadows, I could hear no sound but the I drumming of the blood against the walls of my head. I got back into bed and pulled the bedclothes about my chilled body. It seemed that life would not fight fair, and being only a little boy and not wise like the grown-up people, I could find no way in which to outwit it.

IV

My growing panic in the face of my imminent return to school spoilt my holiday, and I watched my brother's careless delight in the Surrey pine-woods with keen envy. It seemed to me that it was easy for him to enjoy himself with his month to squander; and in any case he was a healthy, cheerful boy who liked school well enough when he was there, though of course he liked holidays better. He had scant patience with my moods, and secretly I too thought they were wicked. We had been taught to believe that we alone were responsible for our sins, and it did not occur to me that the causes of my wickedness might lie beyond my control. The beauty of the scented pines and the new green of the bracken took my breath and filled my heart with a joy that changed immediately to overwhelming grief; for I could not help contrasting this glorious kind of life with the squalid existence to which I must return so soon. I realised so fiercely the force of the contrast that I was afraid to make friends with the pines and admire the palm-like beauty of the bracken lest I should increase my subsequent anguish; and I hid myself in dark corners of the woods to fight the growing sickness of my body with the feeble weapons of my panic-stricken mind. There followed moments of bitter sorrow, when I blamed myself for not taking advantage of my hours of freedom, and I hurried along the sandy lanes in a desolate effort to enjoy myself before it was too late.

In spite of the miserable manner in which I spent my days, the fortnight seemed to pass with extraordinary rapidity. As the end approached, the people around me made it difficult for me to conceal my emotions, the grown-ups deducing from my melancholy that I was tired of holidays and would be glad to get back to school, and my brother burdening me with idle messages to the other boys-messages that shattered my hardly formed hope that school did not really exist. I stood ever on the verge of tears, and I dreaded meal-times, when I had to leave my solitude, lest some turn of the conversation should set me weeping before them all, and I should hear once more what I knew very well myself, that it was a shameful thing for a boy of my age to cry like a little girl. Yet the tears were there and the hard lump in my throat, and I could not master them, though I stood in the woods while the sun set with a splendour that chilled my heart, and tried to drain my eyes dry of their rebellious, bitter waters. I would choke over my tea and be rebuked for bad manners.

When the last day came that I had feared most of all, I succeeded in saying goodbye to the people at the house where I had stopped, and in making the mournful train journey home without disgracing myself. It seemed as though a merciful stupor had dulled my senses to a mute acceptance of my purgatory. I slept in the train, and arrived home so sleepy that I was allowed to go straight to bed without comment. For once my body dominated my mind, and I slipped between the sheets in an ecstasy of fatigue and fell asleep immediately.

Something of this rare mood lingered with me in the morning, and it was not until I reached the Meat Market that I realised the extent of my misfortune. I saw the greasy, red-faced men with their hands and aprons stained with blood. I saw the hideous carcases of animals, the masses of entrails, the heaps of repulsive hides; but most clearly of all I saw an ugly sad little boy with a satchel of books on his back set down in the midst of an enormous and hostile world. The windows; and stones of the houses were black with soot, and before me there lay school, the place that had never brought me anything but sorrow and humiliation. I went on, but as I slid on the cobbles, my mind caught an echo of peace, the peace of pine-woods and heather, the peace of the library at home, and, my body trembling with revulsion, I leant against a lamp-post, deadly sick. Then I turned on my heels and walked away from the Meat Market and the school for ever. As I went I cried, sometimes openly before all men, sometimes furtively before shop-windows, dabbing my eyes with a wet pocket-handkerchief, and gasping for breath. I did not care where my feet led me, I would go back to school no more.

I had played truant for three days before the grown-ups discovered that I had not returned to school. They treated me with that extraordinary consideration that they always extended to our great crimes and never to our little sins of thoughtlessness or high spirits. The doctor saw me. I was told that I would be sent to a country school after the next holidays, and meanwhile I was allowed to return to my sofa and my dreams. I lay there and read Dickens and was very happy. As a rule the cat kept me company, and I was pleased with his placid society, though he made my legs cramped. I thought that I too would like to be a cat.

The New Boy

I

When I left home to go to boarding-school for the first time I did not cry like the little boys in the story-books, though I had never been away from home before except to spend holidays with relatives. This was not due to any extraordinary self-control on my part, for I was always ready to shed tears on the most trivial occasion. But as a fact I had other things to think about, and did not in the least realise the significance of my journey. I had lots of new clothes and more money in my pocket than I had ever had before, and in the guard's van at the back of the train there was a large box that I had packed myself with jam and potted meat and cake. In this, as in other matters, I had been aided by the expert advice of a brother who was himself at a school in the North, and it was perhaps natural that in the comfortable security of the holidays he should have given me an almost lyrical account of the joys of life at a boarding-school. Moreover, my existence as a day-boy in London had been so unhappy; that I was prepared to welcome any change, so at most I felt only a vague unease as to the future.

After I had glanced at my papers, I sat back and stared at my eldest brother, who had been told off to see me safely to school. At that time I did not like him because he seemed to me unduly insistent on his rights and I could not help wondering at the tactlessness of the grown-up people in choosing him as my travelling companion. With any one else this journey might have been a joyous affair but there were incidents between us that neither of us would forget, so that I could find nothing better than an awkward politeness with which to meet his strained amiability. He feigned an intense interest in his magazine while I looked out of window, with one finger in my waistcoat pocket, scratching the comfortable milled edges of my money. When I saw little farm-houses, forgotten in the green dimples of the Kentish hills, I thought that it would be nice to live there with a room full of story-books, away from the discomforts and difficulties of life. Like a cat, I wanted to dream somewhere where I would not be trodden on, somewhere where I would be neglected by friends and foes alike. This was my normal desire, but side by side with my craving for peace I was aware of a new and interesting emotion that suggested the possibility of a life even more agreeable. The excitement of packing my box with provender like a sailor who was going on a long voyage, the unwonted thrill of having a large sum of money concealed about my person, and above all the imaginative yarns of my elder brother, had fired me with the thought of adventure. His stories had been filled with an utter contempt for lessons and a superb defiance of the authorities, and had ranged from desperate rabbit-shooting parties on the Yorkshire Wolds to illicit feasts of Eccles cakes and tinned lobster in moonlit dormitories. I thought that it would be pleasant to experience this romantic kind of life before settling down for good with my dreams.

The train wandered on and my eldest brother and I looked at each other constrainedly. He had already asked me twice whether I had my ticket, and I realised that he could not think of any other neutral remark that fitted the occasion. It occurred to me to say that the train was slow, but I remembered with a glow of anger how he had once rubbed a strawberry in my face because I had taken the liberty of offering it to one of his friends, and I held my peace. I had prayed for his death every night for three weeks after that, and though he was still alive the knowledge of my unconfessed and unrepented wickedness prevented me from being more than conveniently polite, he thought I was a cheeky little toad and I thought he was a bully, so we looked at each other and did not speak. We were both glad, therefore, when the train pulled up at the station that bore the name of my new school.

My first emotion was a keen regret that my parents had not sent me to a place where the sun shone. As we sat in the little omnibus that carried us from the station to the town, with my precious boxes safely stored on the roof, we passed between grey fields whose featureless expanses melted changelessly into the grey sky overhead. The prospect alarmed me, for it seemed to me that this was not a likely world for adventures; nor was I reassured by the sight of the town, whose one long street of low, old-fashioned houses struck me as being mean and sordid. I was conscious that the place had an unpleasant smell, and I was already driven to thinking of my pocket-money and my play-box—agreeable thoughts which I had made up my mind in the train to reserve carefully for possible hours of unhappiness. But the low roof of the omnibus was like a limit to my imagination, and my body was troubled by the displeasing contact of the velvet cushions. I was still wondering why this made my wrists ache, when the omnibus lurched from the cobbles on to a gravel drive, and I saw the school buildings towering all about me like the walls of a prison. I jumped out and stretched my legs while the driver climbed down to collect the fares. He looked at me without a jot of interest, and I knew that he must have driven a great many boys from the station to the school in the course of his life.

A man appeared in shirt-sleeves of grey flannel and wheeled my boxes away on a little truck, and after a while a master came down and showed us, in a perfunctory manner, over the more presentable quarters of the school. My brother was anxious to get away, because he had not been emancipated long enough to find the atmosphere of dormitories and class-rooms agreeable. I was naturally interested, in my new environment, but the presence of the master constrained me, and I was afraid to speak in front of this unknown man whom it was my lot to obey, so we were all relieved when our hurried inspection was over. He told me that I was at liberty to do what I pleased till seven o'clock, so I went for a walk through the town with my brother.

The day was drawing to a chill grey close, and the town was filled with a clammy mist tainted with the odour of sewage, due, I afterwards discovered, to the popular abuse of the little stream that gave the place its name. Even my brother could not entirely escape the melancholy influence of the hour and the place, and he was glad to take me into a baker's shop and have tea. By now the illusion of adventure that had reconciled me to leaving home was in a desperate state, and I drank my tea and consumed my cakes without enjoyment. If life was always going to be the same—if in fleeing one misfortune I had merely brought on myself the pain of becoming accustomed to another—I felt sure that my meagre stoicism would not suffice to carry me through with credit. I had failed once, I would fail again. I looked forward with a sinking heart to a tearful and uncomfortable future.

There was only a very poor train service, so my brother had plenty of time to walk back to the station, and it was settled that I should go part of the way with him. As we walked along the white road, that stretched between uniform hedgerows of a shadowy greyness, I saw that he had something on his mind. In this hour of my trial I was willing to forget the past for the sake of talking for a few minutes with some human being whom I knew, but he returned only vague answers to my eager questions. At last he stopped in the middle of the road, and said I had better turn back. I would liked to have walked farther with him, but I was above all things anxious to keep up appearances, so I said goodbye in as composed

Taboo _Menopause

 I think it is important to talk about taboo  subjects so I choose this one as my first as It's current in the news  and I have 3 sisters and am married so I know a little bit but information I give you comes via the N.H.S .

If you need help talk to your doctor and remember it's not taboo if discussed.

The menopause is when a woman stops having periods and is no longer able to get pregnant naturally.

Periods usually start to become less frequent over a few months or years before they stop altogether. Sometimes they can stop suddenly.

The menopause is a natural part of ageing that usually occurs between 45 and 55 years of age, as a woman's oestrogen levels decline. In the UK, the average age for a woman to reach the menopause is 51.

But around 1 in 100 women experience the menopause before 40 years of age. This is known as premature menopause or premature ovarian insufficiency.

Symptoms of the menopause

Most women will experience menopausal symptoms. Some of these can be quite severe and have a significant impact on your everyday activities.

Common symptoms include:

• hot flushes
• night sweats
• vaginal dryness and discomfort during sex
• difficulty sleeping
• low mood or anxiety
• reduced sex drive (libido)
• problems with memory and concentration

Menopausal symptoms can begin months or even years before your periods stop and last around 4 years after your last period, although some women experience them for much longer.

When to see a GP

It's worth talking to a GP if you have menopausal symptoms that are troubling you or if you're experiencing symptoms of the menopause before 45 years of age.

They can usually confirm whether you're menopausal based on your symptoms, but a blood test to measure your hormone levels may be carried out if you're under 45.

Treatments for menopausal symptoms

Your GP can offer treatments and suggest lifestyle changes if you have severe menopausal symptoms that interfere with your day-to-day life.

These include:

• hormone replacement therapy (HRT) – tablets, skin patches, gels and implants that relieve menopausal symptoms by replacing oestrogen
• vaginal oestrogen creams, lubricants or moisturisers for vaginal dryness
• cognitive behavioural therapy (CBT) – a type of talking therapy that can help with low mood and anxiety
• eating a healthy, balanced diet and exercising regularly – maintaining a healthy weight and staying fit and strong can improve some menopausal symptoms

Your GP may refer you to a menopause specialist if your symptoms do not improve after trying treatment or if you're unable to take HRT.

What causes the menopause?

The menopause is caused by a change in the balance of the body's sex hormones, which occurs as you get older.

It happens when your ovaries stop producing as much of the hormone oestrogen and no longer release an egg each month.

Premature or early menopause can occur at any age, and in many cases there's no clear cause.

Sometimes it's caused by a treatment such as surgery to remove the ovaries (oophorectomy), some breast cancer treatments, chemotherapy or radiotherapy, or it can be brought on by an underlying condition, such as Down's syndrome or Addison's disease

 

Ghostman@ blogger.com _https://www.blogger.com/blog/posts/585278207549638244